Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Pähkinätassu tuntui havahtuvan pois, jostain syvästä omasta mielikuvituksen luomasta maailmastaan kysymykseni seurauksena. Hänen suuret ja tummanvihreät silmänsä kääntyivät minuun ja hän alkoi säätää hieman asentoaan, jonka jälkeen hän naukaisi:
”Muista en ole varma, mutta satunnaisesta syystä tiedä kyllä tämän yhden. Tuhkajuova. Hän pelasti minut pentuna tuolta lammesta, kun putosin. Muistatko kun kerroin?” Samalla Pähkinätassu oli viittonut leirissä kohisevaa vesiputousta ja sen alle muodostuvaa lampea kohti terävästi ja silmissä epämukavuus hennosti värähtäen. Nyökkäsin oivaltavasti, tietenkin muistin Pähkinätassun tarinan.
”Kiitos, kun kerroit. Minun täytyy käydä etsimässä hänet käsiini, ennen kuin vedet ovat viilenneet liiaksi”, selitin kollille, joka katsoi minua kuin haamun nähneenä. Hänen eleensä muuttuivat jonkin oivalluksen seurauksena kankeiksi ja tuntui kuin hänet olisi vallannut epämukavuus.
”Ajattelitko opetella uimaan?” kolli peitteli hieman takelteluaan. Kurtistin kulmiani rennosti ja päästin pienen mukamas turhautuneen tuhahduksen. Siirsin itseäni hieman Pähkinätassua lähemmäs siten, että sain häntäni kietaistua tämän ympärille. Hän oli varmasti huolestunut turvallisuudestani omien kokemustensa seurauksena. Kun Pähkinätassu oli pentuna mulahtanut kylmään lampeen ja ollut hukkumisen partaalla, oli vedestä saattanut muodostua hänen ajatuksissaan varma paha. Nostin kasvoilleni pakotetun hymyn, sillä sisäiset tunteitteni aallot eivät antaneet tilaa aidolle. Olin tällä hetkellä liikaa ylikierroksilla.
”Ei se ole vaarallista, kun minulla on uimataitoinen kissa mukanani. Ja onhan se nyt vähän vaarallisempaa olla osaamatta uida jos joskus tulee sellainen tilanne, että sitä tarvittaisiin”, vakuuttelin ja silitin pari kertaa reippaasti Pähkinätassun kirkkaanruskeaa karvaa, joka häntääni vasten sai karvamme sähköistymään. Vedin häntäni pois välttääkseni pienen sähköiskun, joka ei olisi mukava kummallekaan.
”Selvä, mutta ole sitten varovainen”, kissa ehti vielä muistuttamaan, ennen kuin isän ylväs punaruskeaturkkinen hahmo saapui luoksemme utelias katse kirkkaanvihreissä silmissään.
”Mitäs täällä suunnitellaan?” isän ääni oli lempeä, muttei kuitenkaan haavoittuvalla tavalla. Hänen suuri ruumiinsa tuntui turvalliselta, kuten aina, enkä pelännyt mitään hänen kanssaan.
”Ei mitään ihmeellisempää, ajattelin vain kysyä Tuhkajuovaa opettamaan minua uimaan. On hyvä osata uida kaiken varalta”, selitin tärkeästi. Isäni nyökkäsi ja hänen kasvoillaan komeili iloinen ilme.
”Siinä saattaakin olla opettelemista, mutta kunhan ei luovuta niin mikä tahansa onnistuu”, isä naukui viisaasti ja hänen silmissään välähti sisukkuus. Nyökkäsin terävästi. Isä oli ihan oikeassa. Kaikki olivat omien elämiensä herroja ja saivat itse taistella elämän omaa tahtoa vastaan. Ikinä koskaan ei vain pitäisi lannistua ja luovuttaa vaan tähdätä sisukkaana unelmiin. Huomasin sivusilmällä, kuinka Kalmakuu tuli tökkäämään Pähkinätassua mukaansa, jonka seurauksena Pähkinätassu hotkaisi ruokansa nopeasti suuhunsa. Tämä heilautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja kipitti punaruskean kollin rinnalle. Kollin mestari oli vaihtunut, sillä Villisielu oli asettautunut pentutarhaan. Mestareista puheen ollen.
”Ainiin, minun on pitänyt puhua yhdestä jutusta”, aloitin venytellen sanojani, sillä en pitänyt siitä, että olin menossa kantelemaan mestarini opetustavasta. Kaikki saivat opettaa miten tahtoivat, mutta minun opetukseni oli vajavaista. Isä terästi aistejaan ja höristi korviaan, jotta kuulisi jokaisenkin pienen äännähdyksen mitä minulla oli sanottavana. Häntä toden totta kiinnosti mitä olisin sanomassa.
”No kun Jääviilto ei opeta minulle melkein mitään muuta kuin taistelua ja minusta tuntuu, että jään jälkeen muista oppilaista. Sain vähän opetusta saalistuksen suhteen Pikkukaaokselta, kun pyysin, mutta…”, en keksinyt miten saisin aseteltua sanat lauseeni loppuun, vaikka tavallisesti niin puhelias minäni siihen pystyisikin. Isän kulmat kurtistuivat ja olin aistivinani tyytymättömyyttä ja pienen häivähdyksen vihaisuutta hänen kasvoillaan. Ennen yhtäkään sanaa kolli nyökkäsi. Hän nyökkäsi arvokkaasti ja terävästi, sillä tavoin miten päällikkö sen teki ja se oli mielestäni hienon näköistä.
”Minä puhun Jääviillolle, hyvä kun sanoit. Kuolonklaanilaiset ansaitsevat parhainta koulutusta kaikilla osa-alueilla. Mikset tullut sanomaan yhtään aiemmin?” isä kysyi ja hänen äänensä tyytymättömyys vaihtui minulle osoitettavaksi lempeydeksi. Liikuttelin etutassujani hieman vaivaantuneena ja häntäni värisi hieman epävarmana. Tosiaan miksen ollut kääntynyt isäni – klaaninpäällikön – puoleen aiemmin? Ehkä olin elätellyt toivoa siitä, että Jääviilto veisikin minutkin joku ihana aamu saalistamaan. Kohautin lapojani hieman syyllisenä.
”En tiedä, minun olisi kyllä pitänyt. Ehkä ajattelin, että jonain päivänä Jääviilto muuttaisi tapansa yhtäkkiä tai jotain”, selitin ja nostin tummansinisen katseeni takaisin ylös. Isän silmissä hohkasi ymmärtäväisyys.
”Selvä. Minun täytyy nyt mennä, mutta muista puhua minulle tai emollesi jos jokin vaivaa sinua”, suuri punaruskea kolli muistutti ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan lähistöllä olevan Henkäysvarjon luo. Näin kuinka isä selkeästi pyysi varapäällikköään tekemään jotain ja hänen pyyntöään hän lähtikin oitis toteuttamaan. Pian karvani nousivat pystyyn, kun näin Jääviillon tassuttavan isäni luokse yhtä röyhkeänä kuin aina. Nousin oitis ylös ja tassutin pois, Jääviilto kyllä tietäisi kuka oli tehnyt hänestä valituksen. En pelännyt häntä, mutta en kaivannut tällä hetkellä uutta ongelmaa. Tuhkajuovaakaan ei näkynyt missään, joten en voisi mennä kyselemään uimisesta. Vilkaisin sivuilleni ja kun en nähnyt ketään todistajaa pujahdin yksikseni ulos.
//Mintulle seuraa?
720 sanaa
