Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Hätkähdin hereille. Oloni oli ennen kaikkea kummallinen. Nousin istumaan ja suljin silmäni kulmat kurtussa, miettiäkseni unta, jonka pelkäsin hälvenevän pian. Uni ikään kuin vilisi silmieni editse kuin kissalla elämä kuolemanvaarassa. Mietin kaikkia kissoja, joita en tuntenut, mutta he kuitenkin olivat esiintyneet unessani. Se jos jokin oli erikoista. Pudistin päätäni ja naurahdin itselleni. *Miksi teen näin suuren numeron jostain unesta? Uniahan ne vain ovat.* Nousin ylös ja pujottelin nukkuvien kissojen ohitse mahdollisimman hiljaa. Astuessani ulos raikkaaseen aamuilmaan aistin lehtisateen olevan alkamassa. Aamut eivät enää olleet niin lämpimiä.
Tassutin leirin reunalle ja jäin hetkeksi katselemaan hiljalleen heräilevää leiriä. Aloin sukia rintaturkkiani ja siihen muodostunutta pientä takkupalloa, joka sitkeästi halusi jatkaa elämäänsä turkissani.
Hiljaisuus loi hyvän kasvualustan ajattelulle ja viimeöinen uneni kaivautui taas päällimmäiseksi mielessäni. Jokin sisälläni sanoi, ettei minun pitäisi sulkea sitä mielestäni. Nyt kun mietin, olihan se tuntunut aivan liian todelta ollakseen uni. Olin kyennyt ajattelemaan ja tein itä halusin, unissa yleensä oma mielikuvitukseni ohjasi toimintaa tukevalla otteella, eikä minulla ollut juuri päätösvaltaa unen etenemiselle.
Olin huomaamattani pysäyttänyt turkin selvitysoperaationi ja hautautunut kasaan ajatuksia. Selvitin takun nopeasti loppuun ja olin melkein tyytyväinen ulkonäkööni. Voisin selvittää sen loppuun myöhemmin, nyt minun olisi mentävä tekemään jotain, sillä tassuni syyhysivät tekemistä. Usein kun minua vaivasi jokin, yritin keksiä jotakin askareita, jolla saisin tyrehdytettyä ajatuksen virran.
Nousin ylös ja tähystin aukion nopeasti kerran läpi. Ilokseni – tai no, en minä niin iloinen ollut kuin olisin voinut olla – huomasin Jääviillon punaruskean hahmon juttelemassa Kylmäliekille kasvot ivallisiksi kääntyneinä. Kylmäliekin tavanomaisesti rauhallinen ja ystävällinen olemus näytti tällä hetkellä jotenkin oudolta. Ikään kuin kolli tekisi mitä vaan mitä tämä ilkeä suurikokoinen kissa pyysi. Ei. Pyytäminen ei sopinut Jääviillon sanaksi, enemmänkin hän käski. Hänen sanaansa noudatettiin tai sitten saatiin selkään, sen tyyppinen kissa hän oli. Hermoni kiristyivät, kun näin mestarini toimet. Vaikkei minulla olisi oikeutta puuttua muiden kissojen yksityisiin keskusteluihin, päätin pelastaa Kylmäliekin tästä tilanteesta toistaiseksi. Hän ei näyttänyt nauttivan veljensä seurasta runsain mitoin.
Kipitin tiukka ilme kasvoillani kaksikon luokse ja sain vastaani kummankin kollin katseen.
”Hyvää huomenta Kylmäliekki ja Jääviilto”, naukaisin kohteliaasti, mutta äänenpainoni oli sanalla Kylmäliekki. Mestarini saisi kokea pientä nikottelua, sillä oppilaana minulla ei olisi oikeutta laittaa häntä paikoillensa. Kyllä minulla kipakkakin puoli oli kaiken hyväntahtoisuuteni keskellä.
”Mietin vain, että sopisiko meidän lähteä harjoittelemaan heti aamusta?” kysyin hieman kallistaen päätäni. Jääviillon silmissä näytti vilahtavan ärtymys, mutta kun hän huomasi Punatähden tassuttavan ohitsemme hän jätti ärähtämisen sikseen ja naukaisi:
”Mennään, mutta älä luulekaan,että saisit laiskotella, vaikka vasta heräsinkin”, Jääviilto murahti, nousi ylös ja käveli tahallaan ohitseni minua miltei tönäisten. Siinä vaiheessa minulla kuohahti yli, päätin kuitenkin vetää syvään henkeä, enkä aiheuttaa suurempaa välikohtausta. Uskottelin itselleni, ettei Jääviilto huomannut sitä, kuinka ilkeästi hän muita kohteli.
Olimme saapuneet paikalle, jonka Jääviilto oli esitellyt harjoitusaukiona. Hän oli asettautunut istumaan aukion keskelle kuin minkäkin maailman johtaja ja ihasteli pitkiä ulos työnnettyjä kynsiään oikeasta etukäpälästään, joka oli nostettu ylös polkuantura kohti taivasta.
”Aluksi haluan, että menet lämmittelemään. Juokse tämä aukio muutaman kerran ympäri. Mene jo!” Jääviilto murahti ja vilautti hampaitaan tuohtuneena. Olettiko hän tosiaan, että tietäisin mitä hän on sanomassa ennen kuin hän on lopettanut lauseensa. Lähdin nöyrästi juoksemaan, sillä en haluaisi pilata mahdollisuuksiani olla hyvä soturi vain sen takia, että Jääviilto nyppi hermojani.
Kierrosten jälkeen asetuin kollin läheisyyteen ja kuuntelin korva tarkkana hänen oppejaan ja ohjeitaan, vaikka ne sisälsivätkin satunnaisia halveksivia kommentteja vaihtelevia kohteita kohtaan. Se minun olisi siedettävä, mutta se oli jos jotain niin typerää.
Tassutin tassut täristen sisälle leiriin. En voinut kieltää sitä, etteikö Jääviilto olisi hyvä soturi. Taistella hän osaisi ja toivottavasti pian minäkin. Heti leiriin päästyäni suuntasin oppilaidenpesän edustalle loikoilemaan seuran toivossa. Seurasin pienen muurahaisen työpäivää leirin pohjalla. Se kantoi itsensä kokoista havunneulasta ja ihailin sen voimaa. Emo oli kertonut joskus, että muurahaiset olivat todella vahvoja kokoisikseen ja tässä oli siitä ilmielävä esimerkki. Sivusilmässäni vilahti jotakin tummanharmaata ja pian tunnistin luokseni iloisesti loikkineen Pikitassun. Hänen silmänsä olivat vieläkin väsyneet, joka vihjasi siitä, että hän oli vasta herännyt. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten aika ei sinänsä ollut kummastuttava, mutta silti minusta tuntui kuin olisin ollut jo kokopäivän hereillä.
”Vastako sinä heräsit?” naukaisin viikset huvittuneesti väpättäen, ”Minä kävin jo harjoituksissa Jääviillon kanssa!” Pikitassun katse oli ihaileva.
”Miten sinä jaksat? Minä olisin kankea kuin tukki jos lähtisin nyt harjoittelemaan”, Pikitassu selitti ja asettautui viereeni.
”Tiedän, että olisit”, naukaisin ilkikurinen pilke silmissäni samalla virnistäen vinosti. Pikitassu pyöräytti minulle silmiään ja alkoi selostaa erikoista untaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uneni saattoi voittaa hänen kertomuksensa. Eikä hän siitä saisi tietääkään. Jokin minussa sanoi, että kaikki mitä näin siinä unessa oli tarkoitettu yksityisesti minulle ja niille kahdelle toiselle kissalle.
//Mintulle seuraa?
748 sanaa
