Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Katsoin silmät suurina minulle täysin vierasta metsää ja täysin vieraita kissoja. Näin aukion, jossa komeili neljä suurta puuta ja suuri kivi, jonka päällä näin viisi kissaa. Yksi heistä – kooltaan suurempi kuin kukaan muu- avasi suunsa ja sanoi julistavalla ja kauaskantoisella äänellä:
”Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan.” Karvani nousivat pystyyn kun katsoin herkeämättä arpista kollia, jonka smaragdinvihreät silmät loistivat kylminä ja tunteettomina.
”Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut.” Huomasin, kuinka suuri joukko aukiolla olevista kissoista näyttivät järkyttyneiltä. Monen turkki oli pörhistynyt ja toiset taas tuijottivat kiven päälle silmät suurena. Osien kissojen reaktio oli kuitenkin mitään sanomaton. Oletin heidän olevan tuon suuren tummanharmaan kollin puolella. Sodan julistanut kolli sai minut aavistuksen verran pelkäämään, mutta jollain tavalla myös kunnioittamaan häntä. Ei siksi, että hän aloitti sodan, vaan jotenkin hän osasi näyttää niin… hän näytti aivan johtajalta. Minäkin halusin saada samanlaisen auktoriteetin. En voisi sanoa sitä kuitenkaan Kettuaskelelle, sillä tiesin minkälaisen läksytyksen hän minulle pitäisi. Näkihän sen, ettei tuolla kissalla ollut puhtaat jauhot pussissa ja hän hallitsi muita pelon avulla. Uskoin, että muita auttamalla ja hyvää tekemällä pääsisi ihan samanlaiseen – ellei jopa parempaankin – arvostukseen klaanin keskuudessa. Pudistin päätäni ja huomasin tilanteen katoavan hiljalleen ympäriltäni. Kissojen hälinä alkoi haihtua ja kaikki näkemäni leijui sumuna pois. Sumun takaa paljastui Kettuaskelen tummanpunaruskea hahmo. Kolli oli ollut tänään yksin, sillä käsittelimme aikaa, jolloin hän oli ollut elossa ja kuka olisikaan parempi kertomaan siitä, kuin jollain tasolla tilanteet kokenut kissa itse.
”No niin Minttutassu. Toivoin, että keskityit näyttämääni hetkeen, sillä nyt kerron sinulle tarkemmin mistä oli kyse”, Kettuaskel selitti ottaen tiukan ja mestarillisen katseen minuun. Punaruskea kolli tuntui minusta enemmän mestariltani Laineloiskeen kanssa, kuin Jääviilto koskaan.
”Tietenkin keskityin”, vakuutin Kettuaskeleelle silmiäni turhautuneena pyöräyttäen. Epäilikö hän todellakin kiinnostustani tähän tehtävään? Totta kai halusin imeä kaiken hänen näyttämänsä ja kertomansa tiedon sisääni, sillä koko Tähtiklaani oli jo jotain niin kiinnostavaa. Ja vaikka en tiennytkään vielä Tähtiklaanista kaikkea, niin silti se veti sydäntäni niin kovasti puoleensa.
”Näit hetken klaanien historiasta, kun kaikki alkoi hiljalleen lähteä alamäkeen. Viiltotähden julistettua sodan, alkoivat Viiltoklaani ja Metsäklaani tasaisin väliajoin hyökätä toistensa kimppuun. Uhreilta ei voitu säästyä. Viiltoklaaniin kuuluivat Kuolonklaani ja Varjoklaani. Metsäklaaniin taas Jokiklaani, Tuuliklaani ja Myrskyklaani”, kolli selitti huomiota herättävän sähkönsiniset silmät epämukavasti minuun kohdistettuina. Kettuaskelen katse oli melkein aina hyväntahtoinen, vähän ehkä synkkä ja täynnä jostain syvältä kumpuavia tunteita, muttei hänen katseensa pelottava ollut. Uskoin hänen kuitenkin kykenevän siihenkin, hänestä tuntui kumpuavan sellainen tunnelataus, että sellaisella kykenisi mihin vain. Patoutuneita tunteita.
”Eli siis sinäkin olit osa Viiltoklaania?” utelin kulmat korkealle hämmästyksestä kohonneina. Kettuaskel huokaisi.
”Olin. Silloinen klaaninpäällikkömme teki valinnan tukea Kuolonklaania. Hän näki sen parhaana vaihtoehtona”, Kettuaskelen silmät hapuilivat kauempana minusta, jollain oudolla tapaa. Mumisin jotain merkityksetöntä ja nyökkäsin silmät tiedonjanoisina kiiluen.
”Nyt siirrymme hieman ajassa eteenpäin. Näytän sinulle sodan lopun. Ole tarkkana.” Kettuaskelen muistutus ärsytti minua. Hän kohteli minua niin kuin pentua. Muistutti koko ajan kaikesta ja käski, ihan kuin en itse olisi muistanut. Ajatteliko hän, että olin joku vajakki? Pian Kettuaskel ja Tähtiklaanin tutut ja rauhoittavat maisemat katosivat ja vaihtuivat selkeästi jonkun klaanin leiriin – tai siltä se ainakin näytti. Vähitellen aloin hahmottamaan lukuisia kissoja ja tunnistinkin osan. ensimmäinen kissa, jonka tunnistin oli se sodanjulistanut kissa. Viiltotähti. Tummanharmaan kollin smaragdinvihreä katse, oli kääntynyt oletettavasti leirin sisäänkäyntiä kohti, ikään kuin odottaen jotain. Niinpä käänsin itsekin katseeni siihen suuntaan, samalla lailla kuin kuka tahansa leirin kissoista. Pian näin leiriin astuvat neljä kissaa. Joukkoa johti punaruskea naaras, jonka siniset silmät hohtivat itsevarmuutta. Seuraavaksi leiriin asteli ylväs ja arvokkaan näköinen oranssi valkea kolli ja tämän perässä vielä rinnakkain tassuttava kaksikko; tummanruskeaturkkinen kolli valkeilla merkeillä ja pähkinänruskean turkin omaava kolli astetta tummemmilla raidoilla. Seurasin kiinnostuneena etenevää tilannetta. Saapunut nelikko vaikutti myöskin jollain tavalla aivan yhtä hohdokkaan johtajamaisilta, kuin Viiltotähti. Tunnistin kissat edellisessä kohtauksessa näkemikseni kivellä istuviksi muiden klaanien päälliköiksi.
“Tulemme rauhassa ilmoittamaan, että sota on päättynyt. Kuolleet ovat taas kuolleita, ja Varjoklaani on liitetty osaksi Metsäklaania. Kuolonklaani on lyöty”, punaruskea naaras julisti. Sen jälkeen oranssi valkea kolli jatkoi, etteivät he vahingoittaisi Kuolonklaania, sillä he eivät olleet sydämettömiä. Kollin viimeinen lause sai jotkin palat mielessäni loksahtamaan paikoilleen.
”Kuolonklaani poistuu metsästämme välittömästi.” Kaikki kävi nyt niin hyvin järkeen. Tässä oli syy, miksi Kuolonklaani ei asunut enää muiden klaanien luona. Tämän takia olimme yksin nykyisessä metsässämme. Samalla myös ymmärsin klaanin juuret murhaajina. Minua kylmäsi. En tiennyt halusinko olla enää osa tätä klaania, en halunnut pitää pahan perintöä yllä, vaikka Kuolonklaani olikin menettänyt osan pahuudestaan ja klaanin keskuudessa kukki hyväntahtoisiakin kissoja. *Eloklaani.* Sana pompahti mieleeni. Eloklaani, sinne minun kohtaloni oli asetettu. Nyt se vastahakoisuus Kuolonklaanin jättämisestä oli poissa, mutta silti en haluaisi missään nimessä jättää perhettäni. Koko ympäristöni pimeni hetkeksi ja pian näin uuden kohtauksen. Näin saman arpisen tummanharmaan kollin johdattamassa suurta kissa laumaa pois tutusta kodistaan, muiden klaanien luota. Ja sitten kaikki pysähtyi. Päädyin takaisin Kettuaskelen vierelle ja annoin vahingossa pörhistyneen turkkini silottua.
”Ymmärrät varmaan tämän itsekin, eikö niin Minttutassu”, kolli naukui rauhoittavalla äänellään ja katsoi minua lempeästi silmiin. Nyökkäsin. Nyökkäykseni sai Kettuaskelen kasvoille aikaan tyytyväisen hymyn:
”Hyvä. Nyt saat mennä takaisin nukkumaan. Seuraavalla kerralla Laineloiske kertoo sinulle muiden klaanien kohtalosta ja Tähtiklaanin kuihtumisesta, mutta nyt, nuku hyvin”, tummanpunaruskea kolli naukui ja pian hän ja paikka jossa olimme olleet, olivat vaihtuneet mielikuvitukseni luomiksi unimaailmojen maisemiksi.
Seuraavana yönä, näinkin kuin näinkin Laineloiskeen yksin minua vastaanottamassa. Tassutin sinikilpikonnakuvioisen naaraan luokse ja hymyilin tälle ystävällisesti.
”Tervehdys Laineloiske!” naukaisin hymyillen. Minulla oli ollut hyvä päivä. Olin saanut peräti kaksi hiirtä yhdellä saalistusreissulla, joka oli minulle harvinaista, sillä en ollut kovin etevä saalistaja.
”Mukava nähdä taas, Minttutassu”, Laineloiskeen kaunis naarasmaisen helisevä ääni tervehti ja hän väläytti minulle aurinkoisen hymyn. Istahdin nuoren naaraan viereen ja asettelin etutassuni siististi eteeni. Otin mukavan asennon päivän oppituntia varten.
”Kettuaskel varmaan mainitsikin jo viimeksi jotain tämän päivän aiheesta?” naaras käänsi haaleanvihreät silmänsä kohtaamaan minun tummansiniset silmäni. Nyökkäsin. Laineloiske mietti hetken ja sen jälkeen aloitti kiinnostavan tarinansa:
”Kuolonklaanin lähdettyä metsästä, klaanit elivät rauhallista ja onnellista elämää sukupolvien ajan. Kuten jo arvaat, tämä onni ja autuus loppuvat, mutta sitä kissat eivät osanneet aavistaakaan, kuinka paljon seuraavat tapahtumat vaikuttaisivat jokaisen elämään”, naaraan ääni kuulosti haikealta. Samalla eteeni alkoi ilmestyä minulle jo tuttu paikka, jossa ne suuret neljä puuta kasvoivat, missä monia vuodenaikoja sitten Viiltotähti oli julistanut sodan. Aukio näytti kuitenkin oudolta ilman kissan kissaa. Ehdin jo alkaa miettiä, että mistä suunnasta tämän kohtauksen kissa tulisi, kun yhtäkkiä alkoi jyristä. Maailma alkoi heilua…. ei vaan maa järisi! Tärisin sen mukana. Kivet lentelivät ympäriinsä, mutta yksikään ei osunut minuun. Olin yksin tämän järisevän maan keskellä. Pakokauhu alkoi vallata minut.
”Laineloiske?! Laineloiske!” kiljuin jyrinän yli ja pian kaikki pysähtyi ja oli kuolemanhiljaista. Sydäntäni särki, kun kuvittelin kissoja, jotka tosiaan olivat eläneet täällä. Niitä, jotka olivat kuolleet tai loukkaantuneet tämän keskellä tai menettäneet perheen jäseniään. Seuraavaksi hyppäsin aivan uuteen paikkaan ja maa alkoi järistä uudestaan. Tällä kertaa näin suuren kiven halkeavan keskeltä maan järisemisen seurauksena. Jokin minussa sanoi, että se oli huono juttu. Kivi ei olisi saanut haljeta. Pian aika hyppäsi eteenpäin ja näin muutamien kissojen tassuttavan huolettomasti jutustellen sisälle kammioon, missä olin nähnyt kiven halkeavan. Kuulin järkyttyneen kiljaisun ja sen jälkeen näin tutun sinikilpikonnakuvioisen kissan edessäni, silmät huolestuneina loistaen.
”Onko kaikki hyvin? Huusit peloissasi”, naaras varmisti ja katsoi minua lempeästi. Nielaisin ja nyökkäsin vakuuttavasti:
”Kaikki hyvin.”
”Selvä. Näit hetki sitten, kuinka kuukivi, maanjäristyksen seurauksena, halkesi ja klaanit menettivät ainoan keinonsa saada yhteyden Tähtiklaaniin. Tämän jälkeen metsää alkoi piinata kissoja tappavat sairaudet ja riistan vähyys. Usko Tähtiklaaniin alkoi hiipua, sillä kissoilla ei ollut enää toivoa, metsää joka toisensa jälkeen piinaavien katastrofien jälkeen. Osan usko kuitenkin säilyi. Klaanit alkoivat hiljalleen hajota. Tähtiklaani elää kissojen uskon avulla. Kuitenkin, sinä ja kaksi muuta, teidän kohtalonne on pelastaa Tähtiklaani”, Laineloiskeen ääni oli kova. Tämä oli hänelle sydämen asia. Tunsin oloni tärkeäksi, sillä tehtäväni oli tärkeämpi kuin mikään.
”Teen parhaani”, lupasin ja se sai aikaan Laineloiskeen kasvoille ylpeän hymyn. Tämä nyökkäsi ja sen seurauksena yöllinen tapaamisemme oli päättynyt.
Oli vierähtänyt kuu siitä, kun Laineloiske oli kertonut minulle Tähtiklaanin haavoittuvaisesta tilasta. Olin käynyt joka yö tähtikissa kaksikon opetuksissa ja joka päivä uskoni vain kasvoi. Minun ja niiden toisten – joiden nimiä en tiennyt- tehtävä suoritettaisiin. Taistelisin siitä vaikka viimeiseen hengenvetooni saakka.
Olin edistynyt oppilaskoulutuksessani viime aikoina kovaa vauhtia, kiitos isän kommentin Jääviillolle. Kolli tosin usein nakitti muiden asioiden opettamisen jollekin muulle, hankkimalla toisen oppilas ja mestari parin mukaamme harjoituksiin. Se oli ihan se ja sama kuka minua opetti, kunhan minusta tulisi hyvä soturi, joka voisi palvella klaaniaan parhaimmiten.
”Saapukoon jokainen klaaninkokoukseen!” kuulin isäni leirissä kaikuvan kutsun ja nostin katseeni kiinnostuneena ylös. Kissat alkoivat kerääntyä yhdessä jutustellen hieman lähemmäs leirin keskustaa, missä isäni seisoi aivan yhtä juhlallisena, kuin yleensäkin.
”Tänään, minulla on kunnia nimittää uusi soturi. On aika vaihtaa erään oppilaan nimi. Pähkinätassu on Kalmakuun mukaan valmis soturiksi”, isäni naukui ja sen jälkeen jatkoi, ”Astu eteen.” Etsin katseellani Pähkinätassua ja löysinkin tämän kirkkaanruskean hahmon. Näin hänen hätkähtävän ajatusmaailmastaan ja tassutavan eteen. Olin niin ylpeä hänestä!
”Pähkinätassu, tästä päivästä lähtien tunnemme sinut Pähkinäkorvana.” Hurrasin muun klaanin mukana Pähkinätassun uutta nimeä ja lähdin nopeasti pujottelemaan kissojen ohitse, jotta pääsisin Pähkinäkorvan luokse. Kasvoni syttyivät lämpimään hymyyn, kun huomasin kollin hahmon. Lähdin nopeasti laukaten tätä kohti ja kun pääsin tämän luo puskin tämän rintaa onnitellen.
”Onnea Pähkinäkorva! Olen niin ylpeä sinusta”, kehräsin ja astuin kauemmas. Tuoreen soturin tummanvihreissä silmissä paloi uudenlainen tuli. Sellainen minkä sai kun pääsi soturiksi. Hän näytti jotenkin minua nyt paljon vanhemmalta ja minä pidin siitä. Hän näytti aikuisemmalta. Katsoin häntä silmät loistaen. En voinut muuta kuin hymyillä.
”Minttutassu muuten, minun piti kysyä, että haluaisitko lähteä kävelemään illalla kanssani?” Pähkinäkorvan äänessä oli aistittavassa hienoinen jännitys, jos oikein kuuntelin. Pähkinäkorvan ehdotus kuulosti mukavalta.
”Tietenkin haluan!” hihkaisin iloisena, ”Haluatko apua sinun uuden vuoteesi sijaamiseen soturienpesässä, arvon soturi?”
//Pähkinä?
1576 sanaa
