Minttutassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Istuin pehmeällä sammalmatolla Kuolonklaanin metsien siimeksessä, tällä kertaa kuitenkaan en ollut yksin. Kun olin lähtenyt yksin leiristä muutama päivä sitten, olin jo tulemassa sisälle leiriin kun Jääviilto huomasi minun tulevan yksin ulkoa, minne oppilaat eivät keskenään saaneet mennä. Muistan vieläkin Jääviillon vahingoniloisen ilmeen, kun hän oli narauttanut minut isälleni. Olin saanut rangaistukseksi vaihtaa pentutarhan aluset puolen kuun ajan.
Tällä hetkellä seuranani olivat kaikkea muuta kuin mukava Jääviilto, kiltti ja omissa maailmoissa viihtyvä Hiutaleviiksi – joku muuten on Jääviillon sisko – ja pennusta saakka mahtava ystävättäreni Pikitassu. Olimme Pikitassun kanssa hieman erkaantuneet oppilastehtävien myötä ja myös tämän emon kuolema oli vetänyt tummanharmaata naarasta omiin oloihinsa. Nyt kuitenkin olimme yhdessä taas ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Tiesin kyllä, että vaikka Pikitassun suru Surmakynttä kohtaan oli helpottanut, ei hän siitä koskaan pääsisi lopullisesti yli. Niin se vain oli.
Istuimme muutaman piikkejään pudottelevan männyn alla siten, että Pikitassu istui rinnallani ja mestarimme meitä vastapäätä. Hiutaleviiksen valkea hahmo tuntui erottuvan metsästä paremmin, kuin kenenkään muun meistä. Mestarit olivat tuoneet meidät tänne ulkoilmaan opettelemaan Kuolonklaanin lakia ja Hiutaleviiksi oli parhaillaan tenttaamassa sitä:
”Mikä toimii rangaistuksena klaanitoverinsa tappamisesta ilman tähdellistä syytä?” Hiutaleviiksen ääni kuulosti siltä, kun hän haluaisi avautua jostain. Hänet tuntien se olisi saarna siitä, että onko rangaistuksen antaja kissa yhtään parempi, kuin se joka tappoi jonkun. Ja se oli aivan hyvä kysymys. Ja mikä sitten oli tähdellinen syy tappaa toinen? Mielestäni kaikesta voisi selvitä miedommin. Karkotuksella ehkä? Miksi pitäisi uhrata lisää henkiä ja liata uusi tassuja vereen.
Osasin vastata tähän nukkuessanikin ja samanlainen katse oli myös Pikitassun silmissä. Kumpi ehtisikään ensin?
”Kuoleman rangaistus”, kuului kauniina kuorona Pikitassun ja minun suustani tismalleen samaan aikaan. Vilkaisin ensimmäistä kertaa Jääviillon suurta punaruskeaa hahmoa koko harjoitusten aikana. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet tunteettoman näköisiksi, mutta kynsillään hän leikkeli sammalta edestään, joka oli selvä merkki tylsistyneisyydestä. Jääviilto ei uskaltanut enää jättää osa-alueita pois koulutuksestani, sillä ei halunnut isäni silmissä huonoon valoon. Sain kuitenkin olla varuillani päivän jokaisena hetkenä, sillä ties milloin Jääviilto haluaisi kostonsa kantelustani.
Olimme saapuneet leiriin ja koska harjoituksemme eivät olleet olleet fyysisesti ollenkaan rankat, päätin lähteä heti hoitamaan päivän askarettani pentutarhan suunnalla. Vilkaisin Pikitassun ruskeisiin silmiin anellen.
”Tulisitko seurakseni?” Pikitassu veti kasvoilleen teennäisen syvällisen pohtimisen ilmeen, jonka jälkeen hän nyrpisti nenäänsä:
”En tietenkään.” Siristin silmiäni antaakseni ymmärtää, että halusin ihan oikean vastauksen tällä hetkellä. Saattoi olla, että tämä typerä rangaistus laittoi pinnani kireälle. Pikitassun vitsikäs olemus lysähti ja hän nyökkäsi asiallisesti viittoen suuntaa pentutarhalle. Kun työnnyimme sisään, muistin kuulleeni, kun joku oli nopeasti ohitseni kävellessäni maininnut Villisielun synnytyksen. Näkisimme klaanin uuden tulokkaan!
”Oii, siinä hän on? Onko hänellä nimeä?” kuulin Pikitassun hihkaisevan. Villisielu vastasi nopeasti ja nousi ylös, vaikka väsymys paistoi tämän kasvoilta. *Ihailtavaa, kuinka sisukas hän on.* Käänsin katseeni alhaalla sammalilla nukkuvaan siniharmaata pentua kohti, jonka turkkia kuvioitti tummemman sävyiset raidat. Huomasin myös pennun turkissa muutamia valkeita kohtia, jotka pistivät silmään siniharmaasta turkista. Nukkuessaan pentu näytti niin rauhalliselta ja viattomalta, jokin siinä sai loisteliaan hymyn kareilemaan kasvoilleni.
”Hän on niin suloinen. Meidän pitäisi antaa sinun nyt levätä, tulemme vaihtamaan aluset myöhemmin”, hymyilin kohteliaasti. Vilkaisin vielä kerran tuoretta emoa ja pentua.
”Näkemiin.” Työnnyimme ulos ja Pikitassu näytti ymmärtävän ratkaisuni viivyttää omia askareitani, jotta väsynyt naaras saisi levättyä.
”Mennään katsomaan sitä pentua joka päivä! Voimme saada uuden kaverin”, Pikitassu vinkaisi pentumaisen innokkaasti. Naurahdin ystävällisesti.
”Joo mennään vaan! Minkä väriset veikkaat hänen silmiensä olevan?” kysyin ja laitoin pystyyn kilpailun, jonka voitosta voisimme kisata. Pikitassu alkoi miettiä, samoin minä. Karhumyrskyn silmät olivat oranssit ja Villisielun siniset. Suurin mahdollisuus oli periä jompikumpi vanhempiensa silmien väri. Koska omaan silmääni pentu muistutti enemmän emoaan kuin isäänsä niin päätin veikata sinistä.
”Minun vastaukseni on sellainen sininen niin kuin Villisielun silmät.” Pikitassu taas väitti kovasti niiden olevan huomiota herättävän oranssit Karhumyrskyn lailla. Paras arvaus voittakoon.
//Joku? Vaikka Mustikka? 😀
607 sanaa
