Mustikkapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin ehdottomasti sitä mieltä, että isän tarina olisi kaikista paras. Mutta jotta tätä voitaisiin kutsua oikeaksi kilpailuksi, tarvittaisiin vielä lisää osanottajia isäni lisäksi. Ja minulla oli mielessäni muutama.
Kuljin Sinipennun edellä soturien pesälle, josta etsimäni varmaankin löytyisi. Kuusen oksien alla olimme mukavasti suojassa tuulelta ja pieneltä tihkusateelta, joka oli jo ehtinyt kastelemaan vähän turkkiani.
”Mustikka, mitä me täältä etsimme?” Sinipentu puhui melkein kuiskaamalla, ja huomasin hänen äänessään kireyttä. Normaalisti valkea naaras oli tyyni kuin lammen pinta leudolla säällä, mutta nyt hän oli pörhistänyt turkkinsa ja pälyili ympärilleen varautuneena. Huiskaisin hännälläni vähättelevästi, ei tässä mitään hätää ollut. Eivät soturit saaneet käydä pentujen kimppuun, vaikka nämä olisivatkin soturien omalla alueella – siitä oli varmasti säädetty jossain laissa. Ja sitä paitsi, isä oli lähestöllä, eikä hän antaisi minkään pahan sattua minulle.
”Kappas. Meillä taitaa olla täällä kutsumattomia vieraita”, maukui ruosteenruskea naaraskissa, jolla oli samanlaiset oranssit silmät kuin minun isälläni. Jo pelkästään siitä tiesin kissan olevan Ruostekukka, soturi, joka oli verisukulaiseni ja isäni emo. Ruostekukka nousi istumaan paikallaan, irrottamatta läpitunkevaa tuijotustaan minusta ja Sinipennusta. ”Sinä olet varmaankin poikani jälkeläinen. Mustikkapentu, oletan?”
Nyökkäsin myöntävästi. ”Niin olen. Ja tässä on paras ystäväni, Sinipentu. Me tulimme kysymään, sattuisitko sinä tietämään jonkin jännittävän tarinan, ja olisit halukas kertomaan siitä meille”, esitin asiani änkyttämättä. Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin oloni itsevarmaksi. Ehkä se johtui siitä, että pidin tätä Sulkapennun keksimää leikkiä jonkinlaisena kilpailuna, jossa vain yksi saattoi voittaa. Ja minä aioin olla se yksi.
Ruostekukka katsoi minuun mietteliäänä. Sitten hän taipui nuolaisemaan rintaansa. ”Ehkä minulla onkin yksi jännittävä tarina kerrottavanani”, hän sanoi hieman salamyhkäisesti. Oranssit silmät tavoittivat omani jälleen ja naulitsivat huomioni. ”Mutta en ole varma, oletteko vielä tarpeeksi vanhoja kuulemaan siitä.”
Vaihdoin Sinipennun kanssa uteliaita katseita. Katsahdin taas Ruostekukkaan ja röyhistin rintaani aivan kuten isä, silloin kun hän oli kertonut meille taistelustaan erakkolaumaa vastaan. Yritin näyttää tarpeeksi vanhalta ja rohkealta Ruostekukan silmissä, jotta voisin kuunnella tarinan. Sinipentu vain tuijotti vanhaa soturia, hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
”Hyvä on sitten. Minä kerron”, Ruostekukka naukaisi lopulta ja viittasi meidät istumaan. Tein hänen mielikseen, ja istuin aivan Sinipennun kylkeen kiinni, mutta pienempi naaras otti minuun heti hiirenmitalla etäisyyttä – arvelin hänen kaipaavan vähän omaa tilaa, enkä ottanut siitä itseeni.
”Monta vuodenaikaa sitten oli kissa, joka oli hyvin uskollinen klaanilleen”, soturi aloitti ja katsoi meitä tiiviisti. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin ja pörhistin karvani, mutten antanut pienen jännittyneisyyteni näkyä kasvoiltani. ”Hän harjoitteli ahkerasti mestarinsa ankarien oppien alaisena, kunnes hän viimein ansaitsi soturinarvon ja oli valmis näyttämään klaanilleen todelliset kykynsä. Kävi kuitenkin niin, että nuori kissa tapasi ihastuttavan naaraan, johon hän rakastui heti ensisilmäyksellä.” Tarina kiinnosti minua paljon, mutta heti kun Ruostekukka otti rakkauden puheeksi, Sinipentu alkoi nyrpistellä nenäänsä, ikään kuin pelkkä ajatus olisi inhottanut häntä. Ruostekukka ei välittänyt pennusta, vaan jatkoi: ”Kaksikko jakoi toisilleen kaikki salaisuutensa. Nuori soturi meni erehdyksissään puhumaan pahaa Pimeyden Metsästä, hän sanoi, ettei uskonut sen olevan todellinen, ja että kaikki siihen uskovat olivat tekopyhiä. Se oli virhe, sillä naaras kertoi kaiken kuulemansa päällikölle, ja päällikkö mestautti kylmäverisesti nuoren soturin, petturin ja esi-isiemme herjaajan. Sen pituinen se.” Tarinan kuultuani olin lievästi sanottuna järkyttynyt. En ollut osannut odottaa sen loppuvan tällä tavoin. Emo oli kertonut minulle tarinoita, jotka loppuivat aina onnellisesti, mutta Ruostekukan kertomus pursusi raakuutta.
”Onko tällä tarinalla jokin opetus?” Sinipentu viereltäni kysyi ja rypisti otsaansa. Ruostekukan silmät välkähtivät.
”Älä koskaan puhu pilkkaa esi-isistämme, Pimeyden Metsän hengistä, sillä muutoin sinut korjaa kuolema, ja kuoleman jälkeen ikuinen kadotus.” Sen jälkeen naaras jatkoi turkkinsa pesua, ja ikään kuin unohti meidät. Haparoin itseni takaisin tassuilleni ja kiitin soturia vaisusti tarinasta. Sitten luikimme nopeasti ulos pesästä, turvaan valoisalle aukiolle.
Vilkaistessani ympärilleni, huomasin Sulkapennun ja Sähköpennun olevan vielä kierroksellaan. Tuhkajuova suki turkkiaan pentutarhan edustalla ja piti samalla jälkikasvujaan silmällä. Säpsähdin vähän hänen vaaleanvihreiden silmiensä osuessa minuun. En pitänyt niiden kylmästä, tunteettomasta katseesta. Se ei ollut yhtään samanlainen kuin emolla, joka katsoi minua aina lämpimästi ja rakastavasti. Ei ihme, että Sinipennusta oli tullut tuollainen tosikko, kun hänen emonsakin oli yhtä viileä kuin jää.
Jututimme vielä muutamaa kissaa aukiolla, mutta emme saaneet kuulla pilalle menneestä metsästysreissusta kertovaa tarinaa jännittävempiä juttuja, joten palasimme pentutarhan lähistölle odottamaan Sulkapentua ja Sähköpentua. Kenties heitä oli onnistanut ja saisimme sittenkin kuulla jotain jännittävää.
Ainakin olimme saaneet kuulla Kuolonklaanin ja erakkolauman välisestä kahakasta, sekä siitä kissasta, joka oltiin surmattu, koska hän oli puhunut pahaa Pimeyden Metsästä. Kyllä Sulkapennun ja Sähköpennun leuat loksahtaisivat, kunhan se saisivat kuulla Karhumyrskyn ja Ruostekukan tarinat.
Ruostekukan tarinaa ajatellessani minulle tuli hiukan epämukava olo. En halunnut tulla tapetuksi. Siksi minun pitäisi uskoa Pimeyden Metsään järkähtämättä. Pimeyden Metsä palkitsisi kyllä uskollisuuteni. Sillä jos ryhtyisin syntiseksi sen tarinan kissan tavoin, minua odottaisi ikuinen kadotus, kuten Ruostekukka oli sen kuvannut.
Parempi uskoa kuin katua.
//Sulka ja Sähkö?
//759 sanaa
