Mustikkapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tiedätkös, ajatteleminen on yllättävän helppoa. Sitä voi tehdä päivän aikana, sitä tekee tietämättään myös nukkuessaan, mutta eniten tulee ajateltua silloin kun on täysin pimeää, täysin hiljaista, eikä muuta maailmaa olekaan.
Tähän saakka olin luottanut ainoastaan nenääni ja tuntoaistiini ryömiessäni emoa kohti. Suuri apu oli emosta hohkava lämpö, joka houkutteli minua luokseen kuin valo ötököitä.
Olin oppinut kuuntelemaan ympäristöäni. Vaikka en vielä pystynyt avaamaan silmiäni, pidin kirjaa ympärilläni tapahtuvista asioista käyttämällä vaatimattomia korviani, jotka olivat yllättäen hyvin hankalia ohjattavia. Siispä kuulinkin oikeastaan vain emoni vatsan sisältä kuuluvan kurnutuksen ja muut suoliäänet sekä vahvan sydämen sykkeen – tosin, en ollut aivan varma, oliko syke sittenkin omani vai kuuluiko se emolle.
Isä vieraili usein luonani. Oikeastaan minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hän kerta toisensa jälkeen minulle niin suuresti mekasti, mutta hänen hieman karheaa ja matalaa, murisevaa ääntään oli rauhoittavaa kuunnella. Se sai minut uneliaaksi ja lopulta nukahtamaan joka kerta.
Tykkäsin kuunnella emon ja isän keskusteluja. Lähinnä he juttelivat minusta, minulle oltiin annettu nimeksi Mustikkapentu, niin päättelin, koska he toistivat sitä sanaa usein minusta puhuessaan. Minusta se oli oikein kiva nimi.
Isää kutsuttiin Karhumyrskyksi, hurja ja vähän pelottava nimi, joka kätki taakseen sisimmältään oikeasti hyvin herkän kissan. Emo näki isän läpi, hän tiesi, millainen tämä oikeasti on. Siispä minäkään en pelännyt isää, vaan odotin joka päivä hänen tulevan katsomaan minua.
Suurimman osan ajasta minä yleensä nukuin. En tiedä, miksi, mutta väsyin todella nopeasti. Koskaan kuitenkaan en kyllästynyt jatkuvaan syömisen ja nukkumisen kierteeseen, se oli oikeastaan aika mukavaa. Olisin kuitenkin kovasti halunnut päästä osaksi sosiaalista kommunikaatiota vanhempieni kanssa. Minulla oli niin paljon kuumottelevia kysymyksiä, jotka olivat kaikki vailla vastauksia. Jos en saisi pian suutani auki ja lauseita muodostumaan pääni sisällä, olin kovin varma siitä, että räjähtäisin, eikä minusta sitten jäisi jäljelle muuta kuin märkä pläntti. Ällöttävää, niin minäkin ajattelin.
Päivät vierivät toisensa perään, luulisin, sillä enhän minä voinut tietää sitä oikeasti. Mutta laskin sen siitä, milloin emo asettui levolle tai milloin hän nousi ja lähti johonkin. Aina silloin hän siirsi minut toiselle kissalle, joka piti minusta huolta hänen poissaollessaan. Hän ei viipynyt yleensä kauaa, vaan palasi aina juuri sopivasti takaisin ruokkimaan minut ja ottamaan isäni vastaan. Aistin emossa aina vähän kireyttä, kun hän tuli takaisin reissultaan. Se oli sellaista kireyttä, jonka saattoi huomata toisessa, jos oli hyvä katsomaan kissan läpi ja näkemään näiden salailevan jotakin. Jos olisin vähän vanhempi, eikä minulla olisi tähdellisempää tekemistä, olisin jopa saattanut epäillä emosta jotakin, mutta koska loppujen lopuksi olin vain vilkkaan mielikuvituksen omaava pentu, se ei ollut vaivan väärti. Joku muu sai hoitaa epäilemisen ja syyllistämisen minun puolestani, minä aioin keskittyä passattavana olemiseen.
Yhtenä päivänä, herätessäni aivan normaalisti tavanomaiseen aamuun, tajusin räpäyttäneeni silmäni vahingossa auki. Ihan tosi, se oli silkka vahinko, täysin tahaton erehdys. Silloin näin ensimmäistä kertaa emon kasvot, ne olivat täynnä ihmetystä ja onnea.
”Huomenta, pieni!” emo kehräsi mielissään ja kumartui nuolaisemaan otsaani karkealla kielellään. Räpyttelin silmiäni yhä hieman järkyttyneenä.
Katselin hitaasti ympärilleni, kaikki oli aivan järisyttävän suurta – emokin voisi helposti liiskata minut istumalla vahingossa päälleni! Voi räkä, minua alkoi ihan huimata. Ei mikään voinut olla näin suurta! Vedin pienet keuhkoni täyteen ilmaa ja puhalsin ne sitten tyhjäksi suuni kautta.
”Miten täällä jaksellaan?” Matala mörinä kantautui korviini. Käänsin päätäni ja tajusin kauhukseni tuijottavan valtavaa, pitkäjalkaista kissaa. Olisin joutunut paniikkiin, ellen olisi tunnistanut isän tuttua, myskimäistä tuoksua, joka leijaili aina ilmassa hänen käydessään visiitillä.
Isä seisahtui eteeni ja katsoi minua oranssit silmät säihkyen, hänen suupielensä nykivät oudosti ylöspäin ja jähmettyivät johonkin hymyntapaiseen – ilmeisesti kasvolihaksia vaativa tunteiden ilmaisu ei ollut hänelle tuttua.
”Kappas, täällä ollaankin jo avattu silmät”, isä sammalsi typerän kuuloisesti, ja voisin vaikka vannoa, että hän yritti lässyttää minulle. Emo tirskui hiljaa paikallaan, mutta isä ei välittänyt hänestä, katseli vain minua silmissään ylpeyden kyllästämä katse.
”Eikö sinun tarvitsekaan mennä partioon?” emo kysyi huvittuneena. Isä näytti siltä kuin kupla hänen ympäriltään olisi juuri puhkaistu raa’asti.
”Olet rakas”, hän kehräsi emolle ja kurkottui ylitseni antamaan tuolle lempeän lipaisun poskelle. Nyrpistin vähän nenääni, yök. Sen jälkeen isä kiirehti uloskäyntiä kohti, vilkaisten vielä suuntaani oviaukolla, ennen kuin katosi sammalverhon taa.
Kuulin emon puhelevan minulle jotain. Minua oli alkanut väsyttää aivan kamalasti, joten puhe puuroutui korvissani epämääräiseksi sössötykseksi, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Vaikka en olisi halunnut nukahtaa, etenkään nyt, kun vihdoin näin kaiken omin silmin, en voinut vastustaa painavia silmäluomiani pidempään. Vaivuin taas rauhalliseen pimeyteen, jossa olin viettänyt tähän päivään asti kaiken aikani.
Kiipesin emon päälle ja näykin hänen korvaansa. Kuningatar murahti unisen kuuloisena ja raotti vähän toista silmäluontaan.
”Emo! Mennään ulos, sinä lupasit!” aloitin armottoman vaatimisen. Tosiaan, emo oli eilen illalla luvannut viedä minut aamulla pesän ulkopuolelle. Voit vain kuvitella, kuinka suuri odottavan tuskani on ollut.
”Hädin tuskin aurinkokaan on vielä noussut, Mustikkapentu. Menisit nyt takaisin nukkumaan”, emo haukotteli ja otti paremman asennon. Huiskin säälittävällä hännälläni ympäriinsä, olin mahdottoman näreissäni.
”Voit jatkaa uniasi myöhemmin, emo! Mennään nyt”, jatkoin jankkaamista. Lopulta emo antoi periksi, arvatenkin kyllästyttyään kuuntelemaan kitinääni, ja nousi istumaan. Odotin kärsivällisenä, että hän saisi turkkinsa siistittyä, ja olin jo valmiina lähtemään, kunnes naaras yllättäen nappasi niskastani kiinni hampaillaan ja nosti minut etutassujensa väliin pestäväksi. Yritin alkuun rimpuilla vähän vastaan, mutta emon ote oli pitävä, joten hyväksyin hammasta purren kohtaloni ja odotin kiltisti, että emo hoitaisi hommansa loppuun.
Kun viimein olimme valmiita siirtymään pentutarhasta ulos, kompuroin emon edellä oviaukkoa kohti. Kävelyni ei ollut vielä kovin sulavaa, mutta päivä kerrallaan opin säilyttämään tasapainoni aina vain paremmin. Olin hurjan ylpeä suorituksestani, pääsin sammalverholle saakka kaatumatta kertaakaan. Emo siirsi sammalia sivuun ja odotti, että menin edeltä, ennen kuin seurasi perässäni.
Katsoin ympärilleni henkeä haukkoen. Jos pentutarha oli vaikuttanut minusta liian suurelta ollakseen totta, niin tämän täytyi sitten olla silkkaa unta. Katsahdin emoon selkäni yli, kihisin innostuksesta, joka kipinöi varpaissani ja sai vatsani heittelemään voltteja.
”Emo, voitko näyttää minulle paikkoja?” pyysin niin kauniisti kuin osasin ja loihdin kasvoilleni herttaisimman hymyni. Emo hymyili ja katsoi minua mietteliäänä.
//Villi? Minttukin voi jatkaa.
//952 sanaa
