Muurahaistassu
Kujekulta oli juuri kehunut edistymistäni soturikoulutuksessa, niin kuin kaikki emot tekivät myös niiden tyhmimmille oppilaille. Varmasti emoni kehui myös aivan tyhmän Erhetassun edistymistä, vaikka hän oli ainoastaan hyvä etanoiden katselussa.
”Tietenkin se edistyy, mitä luulet?” Oliko Kujekulta kenties kuvitellut, että en koskaan oppisi mitään. Pyh, minähän olin selvästi koko metsän paras oppilas – tai siis pian soturi.
”Sinähän voisit vaikka lähteä minun ja ukkisi kanssa harjoittelemaan esimerkiksi saalistamista, nyt kun hänelläkin on oppilas”, Kujekulta katsahti minuun ja sitten takaisin polkuun, jota seurasimme ulos metsästä.
”Luuletko, että hän saa edes mitään kiinni? Minähän varastan häneltä kaikki saaliit kuonon edestä!” Tuhautin epäuskoisena kuullessani Kujekullan typerän ja samaan aikaan huvittavan ehdotuksen. Sitäpaitsi taisteleminen oli paljon hauskempaa, joten miksipäs ei sitten harjoiteltaisi sitä?
”Kyllä hänkin nyt varmasti jotain kiinni saa. Ukkisi on varmasti hyvä mestari Sirutassullekin. Hän on kouluttanut jo monia kunnollisia sotureita Eloklaaniin”, hirveä monologi. Enhän minä sanonut mitään väärää, en vain rakastanut emoni omituista ehdotusta. Tarvitsiko hänen puolustella jotain satunnaista oppilasta sen vuoksi?
”Kuulitkos sinä jo siitä, kun minä nappasin sellaisen erittäin suuren rusakon muutama auringonnousu sitten?” Röyhistelin rintaani ja selvensin kurkkuani, jotta kaikki osapuolet partiossamme varmasti kuulisivat toisiksi suurimmasta saavutuksestani, vain kotkan nappaamisen jälkeen.
Emoni nyökkäili varovaisesti, eli toisin sanoen hän ei todennäköisesti ollut kuullut siitä. Miksi edes omaa emoani ei kiinnostanut oppilasmenestymiseni? Hän varmaan keskittyi vain typerään siskooni, Rusakkopentuun. Hän ei edes ansaitsi olla oppilas.
”Mennään tänne!” Lähdin suuntaamaan kohti kukkuloita, jotka näkyivät jo melko lähellä horisontissa. En tahtonut taapertaa märällä kieloniityllä, jonka kasvit olivat jo joka tapauksessa jo kuivuneet ja rutistuneet muiden alle.
”Ei, Muurahaistassu? Seuraa partion johtajaa, et sinä määrää minne me menemme!” Kujekulta vaikutti nyt hieman raivostuneelta äkkinäiseen päähänpistooni, mutta mielestäni partion johtaja Kuuhohde ei tiennyt itsekään mitä tehdä.
Hetken yksin kuivaa nurmea pitkin tassuttelun jälkeen Kujekulta tuli vierelleni, pian muiden seuraamana.
”Et saa mennä noin vain yksin eteenpäin. Sinun täytyy kunnioittaa vanhempia sotureja, etenkin partion johtajaa!” Kujekulta sähelsi vierelläni, mutten oikein voinut kiinnittää häneen huomiota. Näkökentässäni oleva oranssi läiskä oli paljon tärkeämpi.
Pysähdyin paikalleni ja pudottauduin alas Lehtisateen jäljiltä osittain kuivuneeseen heinikkoon. Painoin muun kehoni alas kosteaan maahan, mutta pidin korvani pystyssä ja höröllä edessämme olevaa vaaraa varten.
”Varo!” Kuiskasin etenkin Kujekullan korvaan, joka mallikkaasti seurasi esimerkkiäni nurmeen pudottautumisesta.
Näin lyhyen matkan päässä partiostamme kaksi kettua ja yhden pienenpienen ketunpoikasen. Niiden kirkkaanoranssit turkit erottuivat muuten kellertävästä aluskasvillisuudesta melko helposti, mutta todennäköisesti nekin erottaisivat meidät.
”Emme saa jättää niitä reviirillemme lojumaan, meidän täytyy * tappaa* ne” murinallani painotin heidän lopullista tuhoamista, sillä ne todennäköisesti tulisivat vain takaisin reviirillemme. Pienestä verilöylystä ei nyt mitään haittaakaan ollut, ainakaan minulle.
//Kuje?
