Myrskymahti
Jälleen uusi lehtisade, eikä Myrskymahti kokenut oloaan paljoa paremmaksi. Hän piti yllä rempseää ulkokuorta, oli äänekäs ja leikkisä ja menossa mukana, mutta hiljaisina hetkinä, kun aika tuntui pysähtyvän, kävi paino hänen sydämellään raskaaksi. Oli vaikea näiden monien kuidenkaan jälkeen uskoa, että emo oli niin pettänyt isän ja heidät. Myrskymahti rakasti perhettään, Pimentotähteäkin jossain sydämensä perukoilla, ja hän olisi antanut mitä vain, jotta olisi päässyt takaisin niihin aikoihin, kun he kaikki elivät yhdessä onnellisina ja nauravaisina.
Hänen veljiään ei asia tuntunut painavan samalla tavalla. He olivat siirtäneet huomionsa romanssiin ja perhe-elämään. Välillä Myrskymahti kokikin, että hän oli jäänyt jälkeen. Hän oli edelleen se sama kissa kuin silloin kauan sitten, kun Henkäystähti ilmoitti klaanille hänen isänsä petturuudesta ja sitä seuranneesta kuolemasta. Myrskymahti henkäisi väristen ja korjasi asentoaan kylmässä lehtisateen illassa. Hän katsoi tummalle tähtitaivaalle. Hän oli rakastanut Turmaloikkaa koko sydämestään. He olivat ymmärtäneet toisiaan harvinaisella tavalla, olleet monilta osin kuin sama kissa. Turmaloikka, vaikka tämä olikin välillä osannut olla ilkeä ja pisteliäs klaanin kissoille, oli ollut hyvä sydämeltään. Hän ei ollut katala kuten Pimentotähti ja Kaamoskukka. Eikä Myrskymahtikaan voinut samaistua heihin: ei juonittelu ja valta voinut olla niin tärkeää.
