Myrskypentu
Kirjoittaja: Auroora
Myrskypennulla oli tylsää. Päivä oli ehtinyt alkaa jo lupaavasti, kun Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat aamulla innostuneet leikkimään hänen kanssaan kuurupiiloa. Myrskypennulla oli ollut tavattoman hauskaa veljiltään piileskellessään, mutta kaksi muuta pentua ei oikein ollut arvostanut sitä, miten Myrskypentu ei ollut vuorollaan suostunut etsimään heitä. He olivat sanoneet, että se joka löydettiin ensimmäisenä, joutuisi aina etsijäksi seuraavalle kierrokselle. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että Myrskypentu joutuisi etsijäksi joka toisella kierroksella, hänet nimittäin syystä tai toisesta löydettiin aina ensimmäisenä. Naaraspentu oli ilmaissut tilanteen epäreiluuden, mutta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat vain kehottaneet häntä löytämään parempia piiloja. Kaksikko itse löysi aina niin kekseliäät piilopaikat, ettei Myrskypentu ollut millään löytää heitä. Lopulta harmaa naaras oli yrittänyt vedota emoonsa, mutta Pimentovarjo oli vain sanonut, että yhteisiä sääntöjä oli noudatettava.
Tähän ei Myrskypentu suostunut. Lopulta Kaamospentu ja Pyräkkäpentu olivat kyllästyneet tanssimaan hänen pillinsä tahdissa, ja nyt kaksikko tuhisi unissaan Pimentovarjon kyljen vierellä. Musta kuningatar näytti itsekin nukahtavan aivan pian; hänen silmänsä räpäytykset kävivät koko ajan hitaammiksi, ja välillä Myrskypentu huomasi emonsa pään nuokkuvan ennen kuin naaras taas havahtui puoliunestaan. Myrskypentu arveli, että Pimentovarjo pysyi hereillä vain hänen vuokseen. Kolmen pennun aiempi karkaamistapaus oli kenties tehnyt kuningattaresta varovaisemman.
Myrskypentu ei vain saanut unen päästä kiinni vaikka kuinka yritti. Hän oli kiemurrellut Pimentovarjon vieressä niin levottomasti, että mustavalkoinen naaras oli lopulta joutunut tiuskaisten kehottamaan häntä pysymään paikoillaan. Myrskypentu yritti rentoutua ja antaa unen tulla, kuten emo oli kehottanut, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Hän ei taatusti saisi nukuttua ennen ensi yötä. Kuka muutenkin oli keksinyt, että pentujen piti nukkua päiväunia? Miksi hänen piti nukkua nyt vain siksi, että Kaamospentu ja Pyräkkäpentu eivät jaksaneet leikkiä?
Myrskypentu ei ehkä ollut älykkäin pennuista, mutta hän sai pian punottua kasaan yksinkertaisen suunnitelman, jolla saisi itselleen hiukan viihdykettä. Ensin naaraspentu teeskentelisi nukkuvaa, jolloin Pimentovarjokin voisi viimein antautua unelle. Sitten hän hipsisi aivan hiljaa pesästä pois. Suunnitelma toimikin yllättävän hyvin, ehkä siksi, että Pimentovarjo kuvitteli olevan fyysisesti mahdotonta Myrskypennulle pysyä aloillaan muuten kuin nukkuessa. Pennun ei tarvinnut maata liikkumattomana unelias ilme kasvoillaan kauaa ennen kuin kuningatar jo huokaisi helpottuneena ja painoi päänsä sammaliin. Myrskypentu varmisti emon hengityksestä, ettei tämä yrittänyt vain samaa temppua kuin hän ja todella oli unessa. Kun reitti oli selvä, harmaa pentu nousi varovaisesti seisomaan ja hiipi ulos pentutarhasta.
Myrskypentu ei ollut lähtenyt tarhasta täysin ilman määränpäätä. Hän oli päättänyt etsiä isänsä Turmaloikan käpäliinsä ja pyytää tätä opettamaan hänelle jotain. Myrskypentu ei jaksanut odottaa oppilaaksi pääsemiseen asti päästäkseen harjoittelemaan taistelua. Hän halusi opetella taistelemaan nyt ja heti, jotta voisi peitota veljensä leikkitappeluissa. Pyräkkäpennusta ei ehkä ollut paljoa vastusta, mutta Kaamospentu oli lähes Myrskypennun tasolla. Kaikki klaanissa tiesivät, että Myrskypentu oli pennuista kaikista voimakkain ja myös paras taistelija. Ylpeä hymy levisi naaraan kasvoille asiaa pohtiessaan; hänestä tulisi koko Kuolonklaanin paras soturi, kaikki olivat sitä mieltä!
Turmaloikkaa ei tarvinnut etsiä kauaa. Tällä kertaa Myrskypentu löysi hänet, eikä toisinpäin. Isänsä soturien pesän edustalla bongattuaan naaras lähti loikkimaan tämän suuntaan innokkaana. Kun harmaa soturi huomasi hänet, kollin kasvoille piirtyi hiukan hämmentynyt ja samalla huolestunut ilme. Myrskypentu virnisti; hän pyyhkisi tuon ilmeen pian pois.
”Hei isä!” naaras hihkaisi, kun ehti isänsä luo. ”Voitko opettaa minulle taistelua? Emo ja Kaamospentu ja Pyräkkäpentu nukkuvat ja minä en saa unta ja siksi minulla on tylsää!”
Turmaloikka huokaisi syvään.
”Enpä tiedä”, soturi vastasi ja katsoi epäileväisenä Myrskypentua. ”Mitä luulet, pitääköhän emosi siitä, että olet täällä luvatta? Olisi varmaan parempi jos vain palaisit takaisin pentutarhaan ja yrittäisit saada unen päästä kiinni.”
Myrskypennun suu aukesi hämmästyksestä: miten isä tiesi, ettei hän saanut olla täällä? Naaraspentu ei kuitenkaan kauaa jäänyt ihmettelemään isän päättelykykyjä – tai kenties telepatiakykyjä.
”Ei!” hän kivahti ja polki maata vihaisesti jalallaan. ”Minä yritin jo! Enkä saanut sitä kiinni! Pitäisikö minun vain maata siellä toimettomana koko päivä? Sehän olisi ajan tuhlausta!”
Myrskypennun mielestä hän oli kuulostanut aika kypsältä. Hän oli kuullut soturien puhuvan ”ajan tuhlauksesta” ja vaikka naaraspentu ei aivan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti, hän uskoi sen sopivan tähän yhteyteen. Ainakin se sai hänet vaikuttamaan aikuiselta.
Turmaloikka huokaisi jälleen.
”No, ehkä olet oikeassa”, hän myöntyi, kuten Myrskypentu oli arvellutkin. Isä aina lähti kaikkeen mukaan, kunhan pyysi tarpeeksi sinnikkäästi. Ja äänekkäästi.
”Voin opettaa sinulle jotain pientä. Kunhan lupaat, että sen jälkeen lähdet mukisematta takaisin nukkumaan.”
Myrskypentu nyökytteli. Tietysti hän olisi halunnut isän kouluttavan häntä mahdollisimman pitkään, mutta tähän oli parempi tyytyä. Jos hän alkaisi liikaa niskoittelemaan, Turmaloikka varmaan vain veisi hänet takaisin pentutarhaan.
”Tietysti lupaan! Olen kiltein pentu, jonka tiedän”, naaraspentu sanoi ylpeästi hymyillen. ”Mitä sinä opetat minulle?”
Turmaloikka asteli kauemmas soturien pesästä erääseen tyhjään leirin nurkkaan. Myrskypentu tassutti isänsä perässä malttamattomana.
”Opetan sinulle joitain ihan perusasioita”, isä selitti Myrskypennulle ja kääntyi ympäri häntä vastapäätä. Myrskypennun oli vaikea hillitä innostustaan; hänen tassunsa oikein kihelmöivät halusta päästä tappelemaan.
”Taistelussa tärkeintä on voima”, Turmaloikka aloitti. ”Jotkut soturit, kuten emosi, luottavat enemmän tekniikkaansa, älyynsä ja tarkkuuteensa. Se ei kuitenkaan ole tarpeellista. Ei sinulle eikä minulle.”
Myrskypentu kallisti päätään uteliaana. Mitä ihmettä isä tarkoitti? Hän halusi nimenomaan olla kuin emo. Emo oli kuitenkin yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja vaikka isäkin oli taistelemisessa varmasti hyvä, ei hän vetänyt vertoja Pimentovarjolle.
”Pimentovarjo on taitava taistelija, sillä hän tuntee omat heikkoutensa ja on oppinut kiertämään ne. Taistelussa vahvemmilla ja kookkaammilla on aina etu, joten hän on opetellut taistelemaan nopeilla ja tarkoilla liikkeillä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse opetella mitään sellaista, sillä olet vahva ja kookas jo nyt, vaikka olet vasta pentu.”
Myrskypentu röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Tiedän! Emokin aina sanoo, että-”
”Sinun ei siis tarvitse opetella hienoja taisteluliikkeitä tai -strategioita”, Turmaloikka jatkoi keskeyttäen Myrskypennun itseään ylistävän monologin ennen kuin se ehti alkaakaan. Naaraspentu mutristi suutaan pettymyksestä, mutta jatkoi kuuntelua. ”Rynnistät vain taistelukentälle kaikella sillä koolla ja voimalla, joka sinulle on suotu. Suuri osa kissoista ei koskaan yllä tasollesi, vaikka he opettelisivat koko elämänsä.”
Myrskypentu kurtisti kulmiaan. Tietysti isän puheet taistelukentälle rynnistämisestä kuulostivat ihan hienoilta, mutta mitä hienoa olisi siinä, ettei osaisi mitään? Myrskypentu piti siitä, että oli kookas ja voimakas, mutta ei hän halunnut olla pelkästään sitä. Hän halusi olla taitava kuten Pimentovarjo tai Punatähti tai Varjokarva.
”Mutta minä haluan olla hyvä taistelussa”, naaraspentu naukui surkeasti. Eikö se olisi hänelle mahdollista? ”Mitä hienoa siinä on, jos on vain voimakas? Minäkin haluan opetella taistelemaan!”
Turmaloikan viikset värähtivät huvituksesta. Myrskypentu katsoi häntä ymmällään.
”Sehän on hienointa mitä voi olla”, kookas soturi vastasi. ”Muut harjoittelevat kuita kyetäkseen vain puoleen siitä, mihin sinä pystyt. Samalla sinä vain voimistut ja kasvat. Sinusta tulee pysäyttämätön voima.”
*Pysäyttämätön voima*, Myrskypentu toisteli sanoja mielessään, silmät ihastuksesta suurina. Kieltämättä se kuulosti todella hienolta. Hän olisi voittamaton, eikä hänen tarvinnut edes yrittää.
”Kuvittele vain miten hyvä sinusta tulee kun opettelet vielä taistelemaan kunnolla”, Turmaloikka sanoi hymyillen tyytyväisenä. ”On kuitenkin parempi, ettet opettele samoja tekniikoita kuin muut. Sinun on keskityttävä omiin vahvuuksiisi.”
”Eli minun on opeteltava käyttämään voimiani tehokkaasti?” Myrskypentu ehdotti hiukan hämmentyneenä. Turmaloikka nyökkäsi.
”Olet oikeassa”, hän sanoi. ”Älä keskity mihinkään monimutkaisiin kuvioihin tai aivopeleihin vastustajasi kanssa. Ei se ole niin hienoa kuin kuvittelet.”
Myrskypentu ei enää niin kuvitellutkaan; isä oli saanut hänet vakuutettua siitä, että voiman käyttö oli siisteintä mitä vain saattoi olla. Naaraspentu nousi seisomaan itsevarmana, kuono ylpeästi ylhäällä ja rinta röyhistettynä.
”Minusta tulee koko klaanin voimakkain soturi! Ei, vaan koko metsän!” hän julisti ja katsoi säkenöivin silmin isäänsä. ”Lupaan sen sinulle isä. Minusta tulee voittamaton!”
Turmaloikka nyökytteli hiukan huvittuneena, mutta enemmän ylpeän oloisena.
”Siitä minulla ei ole epäilystäkään. Mutta ensin sinun on opittavakin jotain. Aloitetaan siis.”
