Myrskytassu
Kirjoittaja: Auroora
Myrskytassun ilme kirkastui entisestään, kun Kylmäliekki ojensi hänelle hiiren. Oppilas kumartui riistan puoleen ja hotkaisi sen kerralla suihinsa.
“Minä aion opettaa sinulle, miten pidät puolesi!” harmaa naaras hihkaisi innokkaasti. “Sinun on vain otettava minusta mallia. Kukaan ei ryttyile minulle! Tiedätkö miksi? Koska minulla on selkäranka. Sinulla ei.”
“Ai”, Kylmäliekki vastasi hiukan lannistuneen oloisesti. Myrskytassu pudisti päätään.
“Ei huolta. Pakotan sinut kasvattamaan itsellesi sellaisen”, oppilas vakuutti nyökytellen. Hän kyllä koulisi Kylmäliekistä sellaisen kissan, jonka hännälle ei kukaan enää uskaltaisi astua.
“Tehdään niin, että sinä leikit Jääviiltoa. Yritä kiusata minua, niin näytän, miten sinun pitää toimia.”
Kylmäliekki katsoi Myrskytassua hetken hiljaa, selvästi harkiten, oliko ehdotuksessa mitään järkeä. Myrskytassun mielestä hänen lähestymistapansa ongelmaan oli loistava. Koska Kylmäliekki oli tällainen nössö, ei hän mitenkään voinut itsestään tietää, miten itsevarman ja rohkean kissan tulisi käyttäytyä.
Lopulta soturi nyökkäsi ja Myrskytassu nousi virnistäen seisomaan. Hän viittoi Kylmäliekkiä ottamaan paikkansa hänen edestään.
“No niin, sano jotain mitä Jääviilto sanoisi”, harmaa oppilas ohjeisti hymyssä suin. Myrskytassu oli aina pitänyt muiden opettamisesta, oli aiheena sitten mitä tahansa. Nuoresta naaraasta oli mukavaa nähdä muiden kehittyvän, vaikka vielä enemmän hän nautti siitä ihailusta, jota sai opettajana osakseen.
Kylmäliekki pohti hetkisen ja aukaisi sitten suunsa hiukan empien. Ennen kuin hän oli saanut sanaakaan ulos, Myrskytassu oli jo äänessä.
“Jääviilto, minua ei kiinnosta, mitä sinulla on asiana!” oppilas kivahti eläytyen rooliinsa kenties hiukan liikaa. Hän katsoi Jääviiltoa – siis Kylmäliekkiä – tuimasti silmiin.
“Nyt pää kiinni! Painu tiehesi siitä, minulla on parempaakin tekemistä kuin tuhlata aikaani sinuun.”
Sen sanottuaan Myrskytassu kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä tyytyväinen virne huulillaan. Hän oli näyttänyt Kylmäliekille, miten tuollaisia lurjuksia piti kohdella! Ylpeänä saavutuksestaan sekä omasta uskomattoman järkähtämättömästä luonteestaan hän asteli oppilaiden pesään jättäen hämmentyneen soturin taaksensa.
Myrskytassu rakasti isänsä kanssa harjoittelua. Heidän yhteiset harjoitustuokionsa olivat naarasoppilaan päivien kohokohtia, ja hän tulisi ikävöimään niitä kovasti soturinimensä ansaittuaan. Turmaloikka oli ottanut tehtävänsä tosissaan ja koulutti Myrskytassua aina silloin tällöin tämän oppilaskoulutuksen ohella. Tietysti soturi luotti Henkäysvarjon kykyihin toimia tyttärensä mestarina, mutta hän halusi varmistaa tämän menestyksen. Kaksikossa oli paljon samaa: molemmat olivat kookkaita ja lihaksikkaita ja taistelussa luottivat mieluummin raakaan voimaan kuin hienoihin strategioihin tai monimutkaisiin liikkeisiin. Myrskytassusta oli hienoa tulla kahden kokeneen soturin kouluttamaksi; oppilaalla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänestä tulisi heidän oppiensa siivittämänä koko klaanin parasta taistelijaa.
Tietysti Myrskytassusta oli myös hauskaa viettää aikaa isänsä kanssa. Turmaloikka oli aina tuntunut ymmärtävän häntä hiukan paremmin kuin Pimentovarjo. Myrskytassun emo osasi olla tiukka pentujensa suhteen, eikä hiljaisuutta ja rauhaa rakastava naaras aina sietänyt oppilaan äänekästä ja villiä persoonaa vaikka kuinka yritti. Myrskytassu tiesi, että Pimentovarjo halusi vain pentujensa parasta, mutta joskus mustan naaraan käytös tuntui rajoittavalta ja painostavalta. Turmaloikka taas ei säännöistä piitannut; hänen kanssaan Myrskytassu sai olla vapaa.
Aurinko oli pilvien peitossa ja sää kolea, kun kaksikko seuraavan kerran harjoitteli. Myrskytassu ei kuitenkaan ehtinyt huolehtimaan viileästä tuulesta turkillaan, sillä Turmaloikka ei antanut hänelle hetkeäkään aikaa hengähtää. Soturi yritti hyökätä Myrskytassun vasemmalta puolelta, mutta naaras oli nopeampi. Hän hypähti sivuun ja väisti isänsä iskun. Harmaa oppilas syöksähti voitonriemuisesti soturin kimppuun; hänen painonsa ja vauhtinsa oli Turmaloikalle liikaa, ja tämä kellahti naurahtaen maahan.
“Hyvä. Enhän minä ole sinulle enää kummoinenkaan vastus”, harmaa soturi vitsaili Myrskytassun kömpiessä takaisin ylös. Vaikka naarasoppilas ei oikeastaan välittänyt muiden mielipiteistä – olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia – Turmaloikan kehut saivat aina hymyn hänen huulilleen. Isä oli ainoa kissa, jonka hyväksyntää Myrskytassu kaipasi.
“Minusta on tullut kyllä aika vahva, vaikka itse sanonkin”, Myrskytassu ylpeili virnistäen. “Kiitos sinun.”
Turmaloikka hymyili takaisin ja alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi tomusta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Itse asiassa aavistelen, että sinä ja veljesi saatte hyvinkin pian soturinimenne”, hän sanoi mietteliäästi ja kohtasi hetkeksi Myrskytassun meripihkaisen katseen. Naarasoppilaan kasvoille ilmestyi säkenöivä hymy: tätä hän oli odottanut jo lukemattomien kuiden ajan! Tietenkin Myrskytassu koki olevansa niin taidokas, että olisi voinut alkaa soturiksi jo hiukan aiemmin. Oli kuitenkin mukavaa, että hänet nimitettäisiin yhdessä veljiensä kanssa, vaikka odotus olikin käynyt pitkäksi.
“En malta odottaa!” Myrskytassu hihkaisi ja hypähteli innosta. Hän oli keksinyt paljon oivia vaihtoehtoja soturinimekseen, ja oppilas toivoi, että Punatähti valitsisi jonkun niistä. Nimen pitäisi tehdä oikeutta hänen voimakkuudelleen. Naaras ei varmasti tyytyisi johonkin Myrskyturkkiin tai Myrskyhäntään!
Turmaloikka nousi seisomaan huvittuneesti hymyillen.
“Huomaan”, hän sanoi ja vilkaisi taivaalle. Aurinko pilvien takana näytti jo hiljalleen laskevan. “Eiköhän lähdetä takaisin.”
Myrskytassu hymyili tyytyväisenä ja lähti seuraamaan isäänsä takaisin leiriin. Hänen askeleensa tuntuivat keveiltä, kuten aina.
Turmaloikka oli ollut oikeassa. Muutaman päivän päästä kolme sisarusta sai soturinimensä: Pyräkkätassusta tuli Pyräkkäpiru, Kaamostassusta Kaamoskukka ja Myrskytassusta Myrskymahti. Soturinaaras oli hyvin tyytyväinen uuteen nimeensä ja kiitollinen Punatähdelle: ei hän itsekään ollut keksinyt näin hyvää nimeä! Harmaan soturin leveä hymy pysyi hänen kasvoillaan koko loppupäivän, eikä Myrskytassu vaikuttanut kykeneväiseltä lopettamaan nimitysseremoniasta kalkattamista. Hän kertoili kenelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuvalle Punatähden ylpeästä katseesta tämän julistaessa kolmikon nimet sekä klaanikissojen loputtomista hurraahuudoista, siitä huolimatta, että jokainen oli ollut paikalla. Jokainen myös tiesi, ettei todellisuus ollut aivan vastannut Myrskymahdin haavekuvia, mutta naaras ei antanut kenenkään lannistaa itseään. Tämä oli hänen – heidän – päivänsä.
Myrskymahti veljineen oli ehtinyt olla soturina vain muutaman päivän kun kaikki klaanissa kääntyi päälaelleen. Ensin olivat saapuneet erakot. Myrskymahti oli vilaukselta partioon lähdessään nähnyt kaksikon puhumassa Punatähdelle. Hän oli ollut enemmän kiinnostunut kuin vihamielinen erakkokaksikon suhteen; he olivat näyttäneet melko nuorilta, ja Myrskymahti pohti, miten he olivat tänne asti päässeet. Erakkojoukko oli passitettu ulos leiristä, mutta ilmeisesti päällikkö ei ollut vielä tehnyt päätöstä heidän liittymisestään Kuolonklaaniin.
Myrskymahtia erakoiden liittyminen ei olisi haitannut. Hänen isänsä oli myös ollut joskus erakko, vaikka tuntuikin välttelevän aihetta. Myrskymahti tiesi, että osa kuolonklaanilaisista suhtautui kielteisesti erakkosyntyisiin, mikä oli soturista typerää. Uudet jäsenet olisivat vain tehneet klaanista vahvemman!
Nukkumaan mennessään harmaa naaras ei olisi uskaltanut kuvitellakaan, mitä yön aikana tapahtuisi. Hänen unensa ei kuitenkaan ollut levollista; sotureiden pesässä tapahtui oudon paljon liikettä, ja nuori soturi heräili vähän väliä.
Aamulla Myrskymahti heräsi, kun joku tökki hänen kylkeään. Hän avasi hitaasti raskaat silmäluomensa ja kohtasi Pyräkkäpirun vakavan katseen.
“Herää”, hänen veljensä supatti ja naarassoturi kampesi itsensä haukotellen ylös. “Jotain on tapahtunut.”
Tummanharmaan kollin epämääräiset sanat saivat Myrskymahtiin liikettä. Hän asteli kiireellä ulos sotureiden perästä veljensä perässä. Soturin silmät laajenivat hämmästyksestä, kun epätodellinen näkymä avautui hänen edessään. Henkäysvarjo seisoi leirin keskusaukiolla siinä, missä Punatähden, klaanin päällikön olisi kuulunut olla. Sen sijaan punaruskea kolli makasi varapäällikkönsä vierellä maassa. Hän oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Päällikön kyljet eivät kohoilleet hengityksen merkiksi ja hänen kehonsa oli veren ja lian peittämä. Punatähti oli tosiaan menettänyt viimeisen henkensä, eikä hän näyttänyt siltä, että olisi saanut kuolla rauhassa.
Pian Henkäysvarjo selittikin klaanille, mitä oli tapahtunut. Myrskymahti kuunteli jännittyneenä, miten varapäällikkö kertasi viime yön tapahtumat. Eilen klaaniin saapuneet erakot olivatkin kääntyneet meitä vastaan. Punatähti oli saapunut auttamaan, mutta menettikin itse rytäkässä henkensä. Myrskymahtia lohdutti ajatus siitä, että ainakin päällikkö oli saanut urhoollisen lopun klaania palvellessaan.
Vaikka nuoren soturin järkytys olikin aluksi ollut suuri, toipui hän uutisista melko nopeasti. Myrskymahti ei ollut koskaan ollut läheinen Punatähden kanssa, vaikka arvostikin tätä suuresti: olihan Punatähti ollut klaanin päällikkö jo lukemattomien kuiden ajan. Soturia kuitenkin hirvitti, miten yhtäkkisesti päällikkö oli kokenut loppunsa. Hänkin saattaisi heittää veivinsä aivan tuosta vain, olihan Punatähti ollut jopa Myrskymahtia voimakkaampi mutta silti kuollut.
Synkin mielin harmaa naaras etsi käpäliinsä veljensä. Hän halusi kovasti päästä puhumaan jollekin tapahtuneesta. Kaamoskukka ja Pyräkkäpiru istuskelivatkin jo sotureiden pesän ulkopuolella.
“Tämä on ihan hullua”, Myrskymahti tokaisi istuutuessaan kaksikon väliin. “En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Hän oli niin vanha että ehdin jo kuvitella, ettei hän koskaan kuolisi.”
//Pyräkkä tai Kaamos?
