Narsissitassu
Kirjoittaja: Siru
Narsissitassu tuijotti epäilyttävän pitkän ajan Pyräkkätassua sanomatta sanaakaan, hänen päänsä lyödessä aivan tyhjää. Tuo oli aivan oikeassa; hänen olisi pitänyt mennä parantajan pesälle, saamansa löylytyksen jälkeen, mutta sen sijaan hän käveli ulos leiristä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Totta kai häntä särki edelleenkin joka puolelle kehoa, mutta loppujen lopuksi merkittävin vamma oppilaan mielestä oli haava hänen kuonossaan, josta varmasti jäisi arpi muistuttamaan häntä elämänsä virheestä. Kenties, Pimeyden Metsä oli ollut hänen kanssaan tänä päivänä – ainakin Pyräkkätassun saapumiseen asti. Narsissitassun oli keksittävä vakuuttava valhe hänen ja Henkäysvarjon kävelystä.
” Toivottavasti kovin moni ei nähnyt sitä välikohtausta”, vaaleanoranssi oppilas huokaisi. Se oli ollut kieltämättä hänen tähänastisen elämänsä nöyryyttävin hetki, jonka – ainakin toisen oppilaan ilmeestä päätellen – oli päässyt todistamaan isokin yleisö.
”Ei minuun käynyt kovin pahasti. Se näytti varmasti hurjemmalta, mitä loppujen lopuksi oli. En kuitenkaan voi suositella Jääviillon suututtamista mistään hinnasta. Oikeastaan, jos olisin sinä, välttelisin sitä sekopäätä viimeiseen asti”, katkeruus punaruskeaa soturia kohtaan varmasti paistoi Narsissitassun äänestä. Heti sinä päivänä, kun hänestä tulisi klaanin päällikkö, koittaisi Jääviillon loppu. Narsissitassulla oli kärsivällisyyttää odottaa niin kauan kuin vain täytyi, jos palkintona hän näkisi vihaamansa kollin katuvan, että edes katsoi häntä päinkään.
”Entä Henkäysvarjo? Mitä asiaa hänellä oli?” Pyräkkätassu toisti kysymyksensä, jonka nuorempi oppilas oli toivonut tuon jo unohtaneen.
”Ei mitään erityistä. Puhuimme vain koulutuksestani. Olen kaiketi Aaltosalaman ensimmäinen oppilas, joten varapäällikköä varmaan vain kiinnosti, kuinka hän pärjännyt mestarina”, Narsissitassu selitti, kuin Henkäysvarjon kanssa käyty keskustelu olisi ollut vähiten kiinnostava asia hänen elämässään.
”Kaikkeen hänelläkin on aikaa”, Pyräkkätassu naurahti, ja vaaleanoranssi kolli oli kuulevinaan epäilyksen tuon äänensävyssä. Hän kohautti lapojaan ja pakotti kasvoilleen huvittuneen hymyn.
”Usko pois, Henkäysvarjo ei ole läheskään niin jännittävä, kuin voisi luulla”, Narsissitassu naukaisi ja päätti, että keskustelun olisi loputtava, jottei hän herättäisi yhtään enempää epäilystä toisessa. Tai ehkä hän sittenkin oli vain vainoharhainen, eikä Pyräkkätassu ajatellut koko asiaa sen suuremmin, mutta oli vain uteliasta sorttia.
”Älä sano tuota hänen kuullen!” harmaa kolli huudahti. Narsissitassu virnisti pienesti ja lähti tassuttelemaan kohti tuoresaaliskasaa, joka oli pienentynyt sitten viime näkemän. Oppilaalle kelpasi kuitenkin mikä tahansa, mitä ei tarvinnut itse enää jahdata.
