Narsissitassu
Kirjoittaja: Siru
Ennen kuin Narsissitassu ehti huomatakaan, punaruskea soturi hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tätä hän ei todella osannut odottaa – ei edes Jääviillolta. Luonnollisesti kokemattomalla oppilaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia suurikokoista soturia vastaan, minkä hän tiesi itsekin vallan hyvin. Ainoana keinona oli koittaa päästä luikertelemaan Jääviillon tiukasta otteesta samalla, kun tuo havitteli terävillä, valkoisilla kynsillään kohti Narsissitassun kasvoja. Aina, kun nuorempi luuli pääsevänsä pakoon, harmillisen tutuksi käynyt tassupari painoi hänet takaisin maahan. Hän ei voinut loputtomiin välttyä Jääviillon iskuilta ja viimein, kun hänen voimansa alkoivat hiipua, Narsissitassu tunsi terävän kynnen uppoavan hänen kasvojensa ihoon. Oppilaan suusta päässyt parkaisu kaikui koko leirissä, jonka jälkeen hän ehti nähdä vilauksen vastustajansa voitonriemuisesta ilmeestä, ennen kuin tuo isku hampaansa hänen niskavilloihin ja lähti riepottelemaan pitkin leirin pohjaa. Narsissitassu roikkui soturin hampaissa kuolleen rusakon lailla, kun oli täysin voimaton enää rimpuilemaan. Kuonoon syntyneestä viillosta valui pieni verivana nuoren kollin suuhun, joka luuli saamansa iskun aiheuttaneen suurtakin tuhoa hänen kasvoillensa. Lopputtomalta tuntuneen retuutuksen seurauksena, Narsissitassu ei nähnyt enää eteensä ja ympäröivät äänet olivat muuttuneet huminaksi hänen korvissaan. Oppilas ei näin ollen huomannut paikalle ilmestynyttä Henkäysvarjoa, saati sitten kuullut varapäällikön käskyä Jääviillolle irrottaa hampaansa uhristaan. Hän luuli aluksi soturin pysähtymisen tarkoittavan vain voimien keräämistä viimeiseen rökitykseen, jonka olisi tarkoitus lopettaa hänet kokonaan. Vasta iskeydyttyään viimeisen kerran maahan, Narsissitassu uskalsi avata silmänsä. Helpotuksen huokaus pääsi kissan suusta, kun hän erotti punaruskean soturin loittonevan selän, jota kuitenkin seurasi koko kehon läpi kulkeva kivun aalto. Pahin jomotus tuntui niskassa, johon oli varmasti jäänyt pienet reiät Jääviillon hampaista, sekä kuonossa, jonka haavasta oli lentänyt veripisaroita leirin pohjalle.
”Mitä oikein teit, että sait Jääviillon noin kimppuusi?” varapäällikön ääni sai Narsissitassun hätkähtämään, kun hän viimein sai uudelleen käsityksen ympäristöstään ja korvien soiminen vaimeni. Oppilas hoiperteli kokonaisvaltaista särkyään peitellen takaisin jaloilleen, ravistellen samalla enimmät tomut vaaleanoranssilta turkiltaan.
”En minä tahallani ”, nuori kolli naukaisi hengästyneellä äänellään ja käänsi katseensa paikalle ilmaantuneeseen Henkäysvarjoon, jonka äänensävy oli toruvan sijasta ennemminkin huvittunut.
”Et varmasti, ellet sitten ole täysi typerys. Pystytkö kävelemään?” varapäällikön yllättävä huomio hämmensi Narsissitassua, jolle tämä oli ensimmäinen keskustelu tuon kanssa. Hän oli valehtelematta mielissään, mutta olisi toivonut sen tapahtuneen milloin tahansa muulloin, kuin täydellisen rökitetyksi tulemisen jälkeen. Katsomattakin nuori kolli tiesi, että leirin pohjalla pyöri vaaleanoransseja karvapalloja, jotka Jääviilto oli repinyt hänen turkistaan. Itsevarmana hän kuitenkin nyökkäsi ja uskalsi kohdata harmaan kollin siniset silmät.
”Hyvä, mennään sitten. Minulla olikin hieman asiaa sinulle”, Henkäysvarjo komensi ja lähti edellä kulkemaan ulos leiristä. Narsissitassu seisoi hetken suu hämmästyksestä auki, mutta juoksi varapäällikön kiinni, ennen kuin tuo katosi ulos vievään tunneliin. Hänen päässään pyöri lukuisia eri selityksiä sille, miksi Henkäysvarjo halusi puhua juuri hänen kanssaan. Ehkä hän oli joutunut ongelmiin Jääviillon ärsyttämisestä, vaikka oppilaan mielestä soturi oli enemmän vastuussa konfliktin eskaloitumisesta. Ei ollut kuitenkaan mitään syytä, miksei nuhtelua olisi voinut suorittaa leirissä, missä se yleensäkin tapahtui. Vasta jonkin matkaa kuljettuaan kauemmas leiristä, varapäällikkö käänsi katseensa takanaan kulkevaan Narsissitassuun ja viittoi hänet kävelemään vierellään.
”Olet varmasti samaa mieltä siitä, että Kuolonklaanin tehtävä on huolehtia omistaan ja turvata jälkikasvumme, ja samalla koko klaanimme , tulevaisuus?” Henkäysvarjo aloitti vakavalla äänellä ja katsoi painostavasti oppilaan meripihkasilmiin. Vaaleanoranssi kolli oli saanut Aaltosalamalta perusteellisen puheen Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän arvoista, joten hän ymmärsi, miksi jotkut olivat niin fanaattisia sen suhteen. Narsissitassu päätyi vain nyökkäämään, sillä totta puhuen hän ei ollut varma, millaista vastausta varapäällikkö häneltä odotti.
”Niin arvelinkin. Joka tapauksessa, syy sille, miten klaanimme on onnistunut pysymään niin vahvana on, että arvomme ja uskomme ovat siirtyneet aina sukupolvelta toiselle. Kissat, joilla ei ole yhtä lujaa sidettä historiaamme, eivät totta puhuen osaa kunnioittaa sitä samalla tavalla. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” Henkäysvarjo jatkoi ja nuorelle oppilaalle alkoi hieman valjeta, miksi tämä keskustelu oli parempi käydä kaukana leiristä.
”Ymmärrän, mutta miksi kerrot tämän minulle?” Narsissitassu uskalsi udella, vaikka uskoi saavansa tietää sen pian joka tapauksessa. Harmaan kollin kasvoille nousi pieni hymynkaltainen.
”Kaltaisillamme kissoilla on tärkeä rooli tulevaisuudessa; pidämme huolen siitä, että asemamme ja uskomme säilyy klaanissa. Voit varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi päälliköksi pääsisi nousemaan joku, joka ei kunnioita arvojamme, saati sitten Pimeyden metsää. Saattaisimme kaikki joutua suureen vaaraan, jos antaisimme sen tapahtua. Olet saattanutkin kuulla mitä tapahtui kerran, kun erakoita päästettiin klaaniimme”, varapäällikkö jatkoi vielä pitkän tovin tarinaa siitä, kuinka nuo kissat, jotka Kuolonklaani oli hyvää hyvyyttään sallinut joukkoonsa, aloittivat melkein sodan varastamalla pennun Eloklaanista. Luonnollisesti tästä syytettiin koko Kuolonklaania, jonka juonittelevat erakot olivat asettaneet syntipukiksi. Ei ollut mikään ihme, ettei Henkäysvarjo – ja tämän mukaan monet muutkaan klaanin kissat – luottanut klaanin ulkopuolisiin kissoihin. Kaikki mitä varapäällikkö sanoi, kävi Narsissitassun järkeen, sillä kuka nyt haluaisi vaarantaa lähimmäisensä ulkopuolisten kissojen takia. Viimein Henkäysvarjo ilmoitti heidän täytyvän palata takaisin leiriin, mutta haluavansa puhua oppilaan kanssa lisää hyvinkin pian. Narsissitassu vannoi vielä tuon painostuksesta olemaan kertomatta heidän keskustelusta kenellekään, ja loppumatkan he kulkivat kaikessa hiljaisuudessa.
Leiriin pästyään, Narsissitassu oli saanut prosessoitua päänsä sisällä kaiken, mitä Henkäysvarjo oli hänelle kertonut. Oppilas ei ollut aiemmin pitänyt klaanin ulkopuolisia kissoja suurena uhkana, mutta varapäällikön sana oli saanut hänen mielikuvansa horjumaan. Toki päällimmäisenä ajatuksena oli suunnaton halu päästä kerskailemaan muille oppilaille, kuinka varapäällikkö oli itse halunnut keskustella juuri hänen kanssaan, mutta se tietäisi luultavasti paljon jatkokysymyksiä, joihin hän ei osaisi keksiä luontevaa valhetta. Heidän saapuminen kahdestaan leiriin oli kuitenkin kiinnittänyt jo yhden oppilaan huomion; Pyräkkätassu lähestyi häntä kiinnostuneen näköisenä.
//Pyräkkä?
