Nopsaliekki
Leikki vaihtui piilokseksi, kun Sirupentu väsyi heittelemään palloa. Jo kierroksen pelattuamme, oli minun aikani piiloutua. Pähkäilin kuumeisesti sopivaa piilopaikkaa.
Sitten minulla välähti ja tajusin puikahtaa soturienpesän juurakoihin. Ahtauduin yhteen pieneen koloon, joka ei jatkunut soturienpesän alemmaksi kerrokseksi. Asettauduin niin, että turkkini oli puunrunkoa kohti, joten ohikulkeva pentu ei huomaisi minua.
Kuulin aloitushihkaisun Sirupennun suusta ja henkäisin. En ollut ajatellut piiloani ihan loppuun asti, sillä minun oli erittäin vaikea hengittää rakoseen työntäytyneenä. Kuulin Sirupennun kevyet askelet, kun tämä ryntäsi parantajan pesälle. Sitten en enää kuullut muuta.
Koitin vain keskittyä piilossani olemiseen, vaikka kehoni tahtoikin liikkua ja tehdä jotain muuta. En ollut ikinä pitänyt piilosleikistä etenkään, kun jouduin piiloutujaksi.
“Nopsaliekki, oletko se sinä?” Sirupentu kysyi työntäen pienen kuononsa ylleni. Huokaisin ja kömmin pois piilostani. Sirupentu virnisti, joten koitin näyttää hiukan iloisemmalta.
“Hyvää työtä”, kehuin ja toivoin, ettei Sirupentu haluaisi uutta kierrosta. Miksei kukaan ollut varoittanut, että pentujen kanssa olo voisi olla myös rankkaa?
“Uudestaan! Uudestaan!” pentu aneli ja pisti minut taas etsijäksi. Sentään nautin siitä pestistä hieman enemmän. Istahdin yhden juuren päälle ja suljin silmäni. Laskin päässäni kärsivällisyys rakoillen.
“Mitä sinä teet?” Syreenisumu kysyi lähistöltä. En avannut silmiäni. Näytin varmasti hupsulle, koska naaraan äänessä oli huvittuneisuutta.
“Leikin piilosta Sirupennun kanssa”, kerroin vieläkään silmiäni avaamatta. En saisi lähteä etsimään vielä hetkeen.
“Vai sillä lailla”, soturitar naukui ja tassutti pesään. Askeleet kaikuivat ilmassa eritavalla, kun silmäni olivat kiinni. Jäin kuuntelemaan sitä, enkä edes huomannut ajan kuluneen loppuun.
Räväytin silmäni auki ja annoin niiden tottua aurinkoon ennen kuin lähdin etsimään leikkitoveriani.
//Siru?
