Nopsaliekki
En voinut peittää hymyä katsellessani Mustikkapyörrettä. En ollut varma muuttiko mieleni mustavalkoisen turkin ruskearaidalliseksi. Jollain tapaa tunsin samaa vetoa Mustikkapyörrettä kohtaan kuin Syreenisumua kohtaan.
Sain kuitenkin keskityttyä partion loppuun asti. Saaliimme makasivat kasassa välissämme. Orava, pieni jänis ja kaksi lintua. Sää oli todellakin meidän puolellamme, sillä koko viherlehden ajan saaliiden määrä oli ollut valtava.
“Mehän vielä pulskistumme kuin kotikisut konsanaan! Miten kuolonklaanilaiset sitten tunnistavat meidät rajanaapureikseen?” vitsailin saaden myös Mustikkapyörteen hymähtämään huvittuneesti. Nostin suuhuni jäniksen ja toisen linnuista sanomatta enää mitään. Mustikkapyörre saisi kantaa loput.
Matkamme leiriin oli hiljainen, mutta nautin siitä silti. Kun ei tarvinnut keskittyä keskusteluun, sai kuulla kaikki metsän äänet vieläkin yksityiskohtaisemmin. Jossain kauempana lauloi lintu ja lähempänä hiiri tai orava rapisteli puun juurakossa.
Emme kuitenkaan pysähtyneet saalistamaan enempää. Ei olisi järkeä viedä leiriin älyttömän paljon saalista vain siksi, että ne pilaantuisivat auringossa koskemattomina. Vaikka minua ei oltu kasvatettu kuten eloklaanilaisia yleensä, olin silti oppinut klaanissa asuessani kunnioittamaan jokaisen saaliseläimen henkeä.
Oppilasaikoinani Hilehuurre oli opettanut minulle soturin pestiin tarvittavien taitojen lisäksi myös Tähtiklaanista. En ollut koskaan omaksunut uskoa, mutta kunnioitin sitä. Siksi ei tuntunut oikealta jättää aina kiittämättä Tähtiklaania hyvästä ja onnistuneesta saalistusretkestä.
//Mustakala?
