Nopsaliekki
“Eikö jokaista eloklaanilaista opeteta uimaan?” kysyin kallistaen päätäni. Luulin uimataidon kuuluneen jokaisen oppilaan soturikoulutukseen.
“Opetti, tai siis. En oikein koskaan ollut hyvä siinä”, Mustikkapyörre selitteli. Tuota selvästi jännitti, joten autoin naaraan lähemmäs rantaa. Kun tassumme koskettivat taas pohjaa, päästin soturin kosketuksestani ja tutkailin tämän ilmettä.
“No miltä tuntui?” kysyin ja ravistelin turkkiani painavat ylimääräiset vesipisarat pois. Auringon polte lämmitti heti vedestä noustuakin. Kohta vesi olisi jo niin kuumaa ettei se vilvoittaisi uimareita lainkaan. Onneksi vielä tänään se tuntui helpottavan hiukan.
“Hieman jännittävältä, mutta myös kivalta”, Mustikkapyörre vastasi värisyttäen viiksistään niille laskeutuneet vesipisarat. Tuon turkin vaaleasävy ei varmaankaan imenyt lämpöä samalla tavalla kuin minun omani teki.
“Pitää siis tulla uudestaan”, naurahdin ja läiskäytin vettä käpälälläni lähettäen pisararyöpyn korkealle ilmaan. Kimmeltävät pisarat laskeutuivat päällemme yksi kerrallaan.
Mustikkapyörre katseli niiden ilmalentoa silmät suurina. Auringon valo osui niihin ja loi kauniita sävyjä ympärillemme. Hetken päästä naaras toisti liikkeeni ja lähetti uuden pisararyöpyn ilmaan.
Katselimme niiden kiiltoa hiljaisuuden vallitessa ympärillämme.
//Mustikka?
