Nuppujuova
Kirjoittaja: Woln
Nyökkäsin hyväksyvästi. Juoksin kohti soturien pesää. Menin soturien pesän taakse. Kuulin Toivepennun askeleet lähistöllä. Hän oli menossa oppilaiden pesälle. Huomasin jälleen ivalliset katseet leirin toiselta laidalta. Pyörittelin heille silmiäni. Huiskautin häntääni vihaisesti. Mikä nyt oli näin hankalaa, että piti jokaiseen asiaan puuttua! Toivepennun askeleet tepsuttivat soturien pesään. Vilkaisin soturien pesään. Pesän takana oli pieni aukko, josta hoikka kissa pystyi kulkemaan sisään. Minun piti korjata se, mutta nyt en halunnut tehdä sitä. Toivepentu kipitti pesän taakse. Pujahdin aukosta sisään. Tiesin, että Toivepentu voisi tulla myös sisään, kunhan huomaisi aukon. Painauduin pesän seinää vasten. Huomasin Toivepennun viiksien värisevän. Hän oli löytänyt aukon. Toivepentu kurkisti varovasti sisään. ”Hän löytää minut.” ajattelin. Kuului vain pieni vinkaisu, ja sitten Toivepentu istui vieressäni. ”Löysin sinut!” Toivepentu ulvaisi. ”Niinpä löysitkin.” kehräsin. ”Etsitäänpä sitten Pyörrepentu!” Toivepentu ulvaisi ja ryntäsi pesästä ulos. ”Kuinka kauan sinä olet leikkinyt pentujen kanssa?” kysyi Jääviilto. ”Mitä se sinulle kuuluu?” ärähdin. ”Olen sinua vanhempi soturi.” Jääviilto vastasi. ”Et sinä komentele minua.” sihahdin. ”No jatka vain pentuleikkejäsi, hiirenaivo!” Jääviilto ulvaisi. Tuhahdin. Arvasin että Jääviilto kiusaisi minua tästäkin, mutta välitinkö minä? Tiesin olevani hieman liian nuoren oloinen, mutta ei se tarkoittanut että olisin koko ajan partiossa ja saalistamassa. Sain elää omaa elämääni. Olisin voinut pettää klaanini, ja ruveta erakoksi. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä. Mieleeni palautui se, kuinka olin yrittänyt tutustua Höyhentassuun. Halusin Höyhentassusta minulle ystävän. Mutta en tiennyt halusiko hän olla minun ystäväni. Eräänä päivänä Höyhentassu kuitenkin karkasi. En tiennyt missä hän olisi. Hän olisi jo soturiikäinen, hänellä voisi olla jo kumppani. ”Taikka pentuja?” mietin. Uppouduin ajatuksiini. Halusinko itse kumppanin? Halusin kyllä pentuja. Mutta kenet? Tykkäsin monesta kissasta. ”Ihan totta, Nuppujuova, olen yrittänyt monesti sanoa sinulle että sinun täytyy nyt unohtaa leikit ja ruveta korjaamaan se aukko!” ärähti Henkäysvarjo. ”Uusi soturi, ja noin ajatuksissaan.” ”Anteeksi paljon, Henkäysvarjo!” pahoittelin. ”Menen korjaamaan sen heti.” naukaisin. Tunsin että minun pitäisi mennä kertomaan nyt pennuille asiasta. ”Hei, Toivepentu, löysitkö jo Pyörrepennun?” kysyin. ”Joo!” Toivepentu naukaisi. Pyörrepentu tuli pois piilostaan. ”Se oli hyvä piilo.” naukaisin. ”Olen pahoillani, en voi nyt leikkiä enempää.” naukaisin pahoittelevasti. ”Mikset?” Toivepentu kysyi ja heilutti häntäänsä. ”Niin, onko sinulla taas partio?” kysyi Pyörrepentu. ”Ei, ei minulla partiota ole mutta minun täytyy korjata soturien pesää.” vastasin. ”Kuka sinut käski tekemään sitä?” Toivepentu kysyi. ”Henkäysvarjo, klaanin varapäällikkö.” vastasin. ”Ja olin pahasti myöhässä siitä hommasta, joten minun täytyy nyt mennä.” sanoin. ”Voidaanko me auttaa?” kysyi Pyörrepentu. ”En tiedä, kuulettehan, että emonne huutaa teitä.” vastasin. ”No voidaanko leikkiä sitten myöhemmin?” Toivepentu lisäsi. ”Totta kai.” vastasin. ”Jee!” ulvaisi Pyörrepentu ja ryntäsi pentutarhalle. Toivepentu kipitti perässä. Tassutin soturien pesälle ja ryhdyin hommiin. Menin hakemaan piikkihernettä ja oksia. Kun suuni oli täynnä piikkihernettä ja risuja, niin lähdin leirille. Lämmin aurinko porotti kirkkaasti. Tassutin soturien pesälle. Nappasin oksia ja keräsin niistä pienen kasan. Sitten työnsin ne aukon tukkeeksi. Levitin piikkiherneen eteeni ja peitin sillä pienet raot. Ylimääräisiä oksia ja katkottuja piikkiherneenpalasia oli paljon.
”Toive tai Pyörre?”
