Nuppujuova
Kirjoittaja: Woln
Tassuttelin tassut piikkihernettä täynnä kohti jokea. Olin ihan likainen. Nuoleminenkaan ei olisi auttanut, koska olisin saanut vain haavoja suuhuni. Tassutin ulos leiristä. Lämmin ilma säteili turkkiini. Juoksin niittyä pitkin. Tunsin olevani pentu, joka olisi ensimmäistä kertaa leirissä. Kierin mäen alas. Sammal tarttui turkkiini. Kehräsin nauraen. ”Nyt olen ainakin likainen!” ajattelin. Tassutin joelle. Joenranta oli oudon märkä. Se oli kai tulvinut hieman. Join hieman vettä. Kahlasin sitten veteen. Vesi oli lämmintä. Varoin, etten joutuisi liian syvälle, koska en osannut uida. Kovin moni muukaan Kuolonklaanista ei ollut hyvä uimari. Pesin itseni vedestä. Sammalhiput ja muta irtosivat likaisina möykkyinä veteen. Kierin vielä niityllä. Juoksin jahdaten perhosta. ”Tämä se vasta ihanaa onkin!” ajattelin ja loikin ympäri niittyä. Kun palasin leiriin, oli kauhean kova melu. ”Nuppujuova!” kuului Varjokarvan huuto. ”Mitä?” kysyin. ”Oletko nähnyt Loisketassua?” Varjokarva käännähti katsomaan minua. ”En todellakaan!” naukaisin kummastuneena. ”Ei hänkään ole.” kuulin Varjokarvan surullisen äänen. ”Mitä on tapahtunut?” ihmettelin. ”Sillä aikaa, kun sinä hiirenaivo olit poissa, Loisketassu katosi!” Jääviilto kivahti. Pyörittelin silmiäni Jääviillolle. ”Onko totta, että Loisketassu on noin vain kadonnut?” ihmettelin. ”On!” Kalmakuu puuttui puheeseen. ”Kun olin metsällä, niin näin Loisketassun karkaavan pois klaanien alueelta.” ”Etkö sitten ottanut häntä kiinni?” kummastelin. ”Minä yritin.” vastasi Kalmakuu. ”Loisketassu on kuitenkin nopea, ja hän oli minua paljon edellä.” En ollut erityisesti pitänyt mustasta oppilaasta. Hän oli aina jotenkin outo, ja todella epäkunnioittava. En kuitenkaan pitänyt siitä, että joku kissa noin vain katosi. Mietin minne Loisketassu olisi voinut mennä. ”Ehkä Eloklaaniin?” ajattelin. ”Tuskin.” ”Loisketassu ei olisi niin kummallinen, että karkaisi Eloklaaniin.” ”Mitä täällä tapahtuu?” Punatähti karjaisi. ”Loisketassu on kadonnut!” Kalmakuu ulvaisi. ”Kadonnut?” Punatähti kummasteli. ”Loisketassu?” ”Kyllä, Loisketassu.” todisti Kalmakuu. Olin turhautunut. Tämä oli todella ärsyttävää. Se pieni, ketunläjä oppilas ei osannut kai mitään. Minusta tuntui jotenkin pahalta ajatella noin Loisketassusta. Loisketassuhan oli kunnon oppilas, vaikka hieman ilkeä. Kuitenkin hän oli taitava. Raapaisin kynsilläni maata. Huokaisin. Toivottavasti Loisketassu löytyisi pian. Tai mitä jos hänellä oli syy lähtemiseensä? Oliko se minä? Tiesin olevani hieman inhottava Loisketassua kohtaan. Päätin kuitenkin olla hiljaa ja kuvitella, että kaikki oli hyvin. Tiesin Kalmakuun olevan hyvin huolestunut siitä, miten Loisketassulla meni. Arvasin kyllä, että hän olisi mennyt jonnekin, josta hän ei välttämättä koskaan löytäisi takaisin. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä Kalmakuulle. Tassutin vain soturien pesään. En saanut unta seuraavana yönä. Kierin vain ympäri vuodettani. Olin hermostunut. Huiskin hännälläni nopeasti ja kovaa. Sydämeni hakkasi. Päätin mennä hetkeksi ulos. Ulkona oli vielä pimeää. Oli yö. Tassutin ulos. Oli hiljaista. Jostain kuului vain rapinaa ja pieniä ääniä. Olin oppinut olemaan pelkäämättä niitä. ”Ne ovat vain ääniä.” rauhoittelin itseäni. Tassutin eteenpäin. Istahdin aukiolle. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla päällikkö. Voisi johtaa klaania, tehdä kokouksia, olla jokaisessa klaanien tapaamisessa. Se oli mahtavaa. En ollut itse ikinä missään klaanikokouksessa.
