Nuppujuova
Kirjoittaja: Sirius
Lepäsin vuoteessani hieman tuskissani. Pyörresielu lepäsi vierelläni. ”Mitä puhuit siitä ihmeen kopiosta?” hän kysyi ihmeissään. ’Se oli ihan turha juttu.’ mietin häpeissäni. Minun ei olisi kannattanut sanoa sitä. Sain Pyörresielulle vain lisää huolia! ”Se oli vain uni.” sanoin hiljaa. Pyörresielu näytti ymmärtäväiseltä.
”Olen minäkin nähnyt pahoja unia.” hän sanoi. Nyökkäsin. Venyttelin vuoteellani ja nousin ylös. Soturien pesässä ei ollut ketään näin päivällä. Kävelin pois pesästä Pyörresielu kannoillani. Istahdin aukiolle tuuli häntää heiluttaen. Pyörresielu istahti viereeni. ”Eikö olekin paha juttu?” aloitin. Puhuin tietenkin Eloklaanin reviirin valtauksesta. Kaikki oli Henkäystähden syytä! Samoin niiden puhdasveristen kissojen. ’Jos puoliveriset vastustavat heitä, he saavat teloituksen. Ainoa vaihtoehto on karata klaanista, niin kuin Orvokkisydän ja Katajatassu tekivät.’ ajattelin vihaisena. Pyörresielu huokaisi syvään ja surullisesti. Tiesin että hänen kaikki perheensä oli joko kuollut tai karannut, Aamutassua lukuun ottamatta. Minulla ei ollut yhtäkään perheenjäsentä, enkä tuntenut heitä. Mutta minulla oli Pyörresielu. Ihanin kissa maailmassa. ”Tiedän kyllä. Eloklaanin reviirin valtaus…eikö Henkäystähdelle mikään riitä?” Pyörresielu kysyi hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pudistelin päätäni.
”Kuolonklaani ajautuu vaikeuksiin Henkäystähden ansiosta. Ja hän on muutenkin ketunmieli.” kuiskasin hänelle. En kuullut usein pilkkaa Henkäystähdestä. Puhdasverisiä hän suosi, sillä he olivat jotenkin parempia kuin me. Nousin ylös ja ravistelin päätäni. Ulos emme voineet lähteä, jäisimme kiinni. Pyörresielu nousi käpälilleen. ”Haittaako sinua että kävisin katsomassa nopeasti Aamutassua?” Pyörresielu kysyi.
”Ei haittaa, käy vain.” nau’uin vastaukseksi. Tiesin kuinka tärkeä Aamutassu Pyörresielulle oli. Näin, että Pyörresielu katosi oppilaiden pesään. Kävelin ympäri aukiota tylsistyneenä. Pohdin vaikeita ja julmia asioita päässäni. Hetken päästä Pyörresielu palasi. Yhtäkkiä kuulin käskevän, kylmän ulvahduksen. Nousin pystyyn äkkiä. Tiesin kenen ääni oli.
”Pyörresielu, Nuppujuova! Tulkaa partioon.” Pimentovarjo käski. Väläytin mielessäni hänelle raivostuneen katseen mutta laahustin hänen luokseen.
”Minä johdan tätä partiota. Menemme katsomaan Eloklaanin rajaa kukkulalle.” hän sanoi kylmästi luoden meihin halveksuvan katseen. ’Ei ole todellista! Päivä ei voi paremmaksi enää muuttua.’ ajattelin sarkastisesti. Pimentovarjo asettui johtoon ja lähti liikkeelle. Tassutimme hänen jäljessään takana. Huokaisin mielessäni. En pitänyt partioista. Kun olin ollut oppilas, ehkä kymmenen kuuta sitten, olin haaveillut soturina olemisesta. Jos olisin tiennyt jo silloin, minkälaista se olisi, olisin mieluummin jäänyt kotikisuksi. Kävelin kuusimetsää pitkin. Isoja vesilammikoita näkyi joka puolella lehtikadon loppuessa. Aurinko pilkisti puiden välistä. ’Sentään jotain mukavaa.’ ajattelin yrittäen pysyä iloisena. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Pian saavuimme Kuolonklaanin reviiriltä. Eloklaanin reviiri oli omituinen. Joka puolella tuoksui lievä, vanhentunut Eloklaanin haju. Metsä oli lehtometsää, eikä synkkää ja pimeää metsää kuten Kuolonklaanissa. Siellä oli kirkasta. Vilkaisin kauemmas. Siellä näkyi kuivunut verilammikko. Saniaisissa oli verta. Aluskasvillisuus oli tallattua ja ruskeaa. Vaihdoin Pyörresielun kanssa inhoavia katseita. ”Aika pahan näköinen paikka. Varmaan joskus ollut hieno, mutta ei enää.” kuiskasin hänen korvaansa. Juuri silloin Pimentovarjo kääntyi katsomaan meitä. Säpsähdin ja hyppäsin eroon Pyörresielusta. Pimentovarjo sihahti mutta ei sanonut mitään. Huokaisin mielessäni helpottuneena. Se siitä vielä olisi puuttunut, että hän olisi kuullut! Kävellessämme eteenpäin erotin pienen, hyvin rikkinäisen tunnelin. Tiesin että jotkut kissat olivat Eloklaanin leirissä. Tai, nykyisin se oli meidän toinen leirimme. En ymmärtänyt Henkäystähden vallanhimoa. Ympäri reviiriä oli riistanluita, verta ja irronneita karvatuppoja. Se näytti vielä kauheammalta kuin oma reviirimme. ’Varmaan siksi, kun siellä käytiin taistelu.’ ajattelin kauhistuneena. Pyörresielu näytti lukevan ajatukseni. ”Taistelu. Emme olleet siellä, mutta sen tiedän, ettei se ollut tavallinen pentutarhan nahistelu.” hän kuiskasi murheellisesti. Nojauduin lähemmäs kollia. Pimentovarjo lävisti meidät kylmällä katseellaan.
”Vauhtia, puoliveriset!” hän ärähti ja kiristi tahtia nopeammaksi. Hölkkäsin hänen takanaan. Minua isompi Pyörresielu pysyi nopeammin tahdissa. Pian saavuimme leveille kukkuloille. Ne olivat Eloklaanin väliaikainen reviiri. Niiden takana, jossain oli heidän leirinsä. Hajurajassa tuoksui hyvin vahva ketun haju. Eloklaanin kissojen haju oli laimea.
”Tajusivat viimein, että me voitamme. Toivottavasti kettu tappoi heidät.” kuulin Pimentovarjon mutisevan ovelasti. Hämmästyin. ”Mitäköhän heille on tapahtunut?” kysyin Pyörresielulta hiljaa.
//Pyörre?\
