Nuppujuova
Kirjoittaja: Woln
Mietin hetken. Halusin kovasti auttaa pentua, mutta sisälläni tuntui jotenkin oudolta. En halunnut viedä pennun emon paikkaa. ”No, hyvä on.” naukaisin. Pyörrepentu nyökkäsi iloisena. Nuolin hänen turkkiaan niin kauan kun se loisti auringonvalossa. ”Pitäisikö sinunkin putsata omasi?” Pyörrepentu kysyi. Huomasin että hän painoi päänsä nopeasti alas ja naukaisi nolona. ”Hyvä idea.” naukaisin. Nuolin turkkiani ja suin sen. Pian molempien turkit kiilsivät auringossa. Säteet lämmittivät minua mukavasti. Oli ihanaa päästä pois lehtikadosta. Viherlehti oli alkanut, ja nyt pääsisin elämään elämäni ensimmäistä viherlehteä! Olin innoissani. Huomasin Pyörrepennun tassuttelevan edestakaisin apeana. ”Onko jokin hätänä?” kysyin. Pyörrepentu oli hiljaa. ”Kuule, olemme klaanitovereita.” naukaisin lempeästi. ”En minä sinua kiusaa.” ”En edes harkitsisi sitä!” Pyörrepentu katsahti minuun. ”Lupaatko?” hän kysyi. ”Lupaan.” vastasin. Pyörrepentu huokaisi. ”Minua harmittaa.” hän naukaisi. ”Mikä?” kysyin. ”Minulla oli riitaa veljeni kanssa.” Pyörrepentu naukaisi. ”Ja.. suutuin hänelle hieman.” Olin hetken hiljaa. Sitten nyökkäsin. ”Oliko veljesi vihainen sinulle?” kysyin. ”En tiedä.” Pyörrepentu vastasi. Mietin. En osannut vastata. Olin huono sisarustilanteissa. Minulla ei ollut sukua. Minulla ei ollut koskaan riitaa kenenkään kanssa. Katselin tassujani. Pyörrepentu katsoi minua kysyvästi. Hän varmasti odotti, että selvittäisin asian. En kuitenkaan ollut heidän emonsa. Olin vain lähes tuntematon soturi. ”Minusta…. sinun kannattaisi mennä puhumaan veljesi kanssa.” vastasin. ”Voit selvittää asian, ja yrittää sovitella sitä.” Huomasin että Pyörrepentu vilkuili hermostuneesti pentutarhalle päin. ”Ei mitään hätää.” naukaisin ja laskin häntäni Pyörrepennun lavoille. ”Ei ole pakko.” ”Mutta jos haluat sovitella asian, niin kannattaa mennä.” Pyörrepentu nyökkäsi. Hän tassutti varovasti pentutarhalle. Jäin odottamaan pentutarhan ulkopuolelle. Tassujani kihelmöi. Odotin hetken. Pyörrepentu ilmestyi pesän aukosta. ”No, miten meni?” kysyin. ”Hyvin.” vastasi Pyörrepentu. Nyökkäsin tyytyväisenä. Tassutimme yhdessä takaisin aukiolle. ”Sinulla olisi varmaan jo aika mennä nukkumaan.” naukaisin. ”Ja minulla.” ”Joo.” Pyörrepentu vastasi. ”Kiitos, Nuppujuova!” ”Ole hyvä.” vastasin. Sydämeni tuntui palautuvan. Tuntui ihanalta. Tykkäsin Pyörrepennun asenteesta. Ja Pyörrepennusta. Unohdin haikailuni. Pyörrepentu ei tykkäisi minusta. Vai tykkäisikö? Päätin odottaa ja paljastaa tunteeni joskus. Nyt ei ollut se aika. ”Nuppujuova!” Varjokarva ulvaisi. ”Mitä jäit mietiskelemään?” ”Asioita.” vastasin. ”Jaahas.” Varjokarva pukkasi minua kiusoittelevasti päällään. ”Hei!” ulvaisin. ”Tulkaa sieltä jo!” kuului vihainen ääni. Tassutimme pesään sisälle. Tunnelma oli mukava. Kissat juttelivat yhdessä. Olin ainoa joka oli hiljaa ja yksin. Tunsin turkkiani kuumottavan. Oliko uuden soturin elämä näin vaikeaa? Toisaalta oli mahtavaa elää soturina, mutta kaipasin oppilasaikojani. Elämää mestarin ja ystävieni kanssa. Pystyin kyllä nytkin näkemään ystäväni, mutta en tiennyt että pitivätkö he minusta enää. Olin valmistautunut soturiksi hieman liian aikaisin. Tuntui, että minua vihattiin enemmän. Olin tottunut pilkkaan ja kiusaamiseen, mutta en uskonut että sitä olisi näin paljon. Kääntelin käpäliäni levottomana. Vilkuilin ympärilleni. Oli toinen yöni soturina. Nukahdin. Kun heräsin, tassuttelin ulos. Oli lämmin ilma. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani. ”Nuppujuova, voisimmeko pelata piiloutumista?” Pyörrepentu kysyi. ”Anteeksi, emme nyt voi.” vastasin. ”Minun täytyy mennä metsästämään.”
//Pyörre?
