Nuppujuova
Kirjoittaja: Sirius
Käänsin päätäni Pyörretassun tullessa. Olin niin tottunut kollin tuloon, etten osannut huolehtia siitä. ”Moi, Pyörretassu, sanoin. Pyörretassu hymyili ja huiskautti hännällään. ”Hei, Nuppujuova, Pyörretassu tervehti. ”Onko silmäsi vielä kipeä?” Pyörretassu tiedusteli. ”Hieman vain, vastasin. Olin niin lumoutunut kolliin. Yritin ravistaa ajatukset pois päästäni, mutta enpäs onnistunut. Ajatukset ajoivat minua takaa. Minne meninkin, siellä ne olivat jo. Käperryin kerälle. Pyörretassu seisoi edessäni. Oikeasti olisin halunnut alkaa hyppiä ympäri parantajan pesää. Pyörretassu käänsi katseensa toisaalle. ”No, oliko sinulla vielä asiaa?” kysyin yrittäen olla kuulostamatta epäkohteliaalta. Pyörretassu käänsi taas katseensa minuun. ”Ei kai minulla. Palaatko pian soturintehtäviisi?” hän kysyi. ”Yritän päästä pian, vastasin. Pyörretassu nyökkäsi. Näkyikö hänen silmissään helpotusta? Vai puhdasta surua? Vai kenties…iloa? En tiennyt mitään hänestä. Ehkä hän ei välittänyt minusta, vaan oli vain huolehtivainen klaanitoveri. Vaikka olihan sekin kiva. Toisaalta toivoin, että hänellä olisi suurempia tunteita. Painoin pääni alas. Pyörretassu teki lähtöä pois. Hän katsoi minua silmiin. Pyörretassu huiskautti hännällään kevyesti hyvästelyiksi. Vastasin nyökkäyksellä. Sitten kului vain hetki, ja Pyörretassu oli kadonnut. Nyt, kun pesä oli tyhjä, ei ollut mitään tekemistä. Vaikka olihan täällä Loiskevarjo ja Orvokkisydän, mutta eipä heistä paljon seuraa ollut, sillä he nukkuivat päivät pitkät. ’Voi heitä.’ ajattelin. He olivat lähes kuolleet ketun hyökkäyksessä. Oli hurjan kummallista nähdä heidät vammautuinena. Ja myöskin surullista. Loiskevarjolla oli korva revennyt. Orvokkisydämelläkin oli paljon pikkuhaavoja, ja arpia. Mietin, miltä itsekin näytin. Oliko silmäni rähmäinen ja ummessa, vai kirkas ja kaunis? Vai jotain siltä välitä? Arvelin sitä. En pystynyt edes tekemään mitään ajatuksilleni. Ne tulivat ja menivät. Hymyilin tuskistuneena. Murisin mielessäni. Miksi minun täytyi mennä yrittämään jotain turhanpäiväistä kania, jos vammauduin siinä samassa? Olisin voinut jättää sen siihen, tämän kerran. Kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Hehkuaskel oli palaamassa. Naaras astui sisään korviaan heilauttaen. ”Hehkuaskel, hei, tervehdin. ”No hei, Hehkuaskel vastasi. ”Löytyikö yrttejä?” kysyin. ”Muutama. Eipähän täällä paljon niitä ole, onhan lehtisateen loppu. Kaikki aikani menee näiden keräämiseen, eikä kukaan yleensä auta minua näiden keräämisessä!” Hehkuaskel valitti ensimmäisen kerran. ”Miksi ei? Ainakin pitäisi auttaa, nau’uin. ”Eihän ketään kuolonklaanilaisista suostu auttamaan, täällä kun parantajia aliarvostetaan, Hehkuaskel totesi. ”Etkö sitten voisi ottaa parantajaoppilaan? Varmasti joku haluaisi, Lumikkoviiksen tai Höyhenhallan pennuista, vakuutin. ”Ei ole ennenkään halunnut, moneen kuuhun, Hehkuaskel vastasi surullisena. ”Enkä usko että haluaakaan, häntä tullaan varmasti kiusaamaan, Hehkuaskel riiputti surullisena päätään. Katsoin naarasta säälien. Oli paha juttu, että hän joutui tekemään sen yksin. Ja häntä jopa aliarvostettiin! Hehkuaskel oli rohkein tuntemistani kissoista. Halusin kovasti auttaa parantajaa. En itse ollut parantaja, vaikka minulla oli kyllä kykyjä siihen. Hehkuaskel oli joskus ehdottanut, että tulisinko parantajaksi. ”Minua tarvitaan soturina, olin vastannut. Olin kaiken lisäksi luvannut, että auttaisin häntä parhaani mukaan. Halusin myös, että muutkin oppisivat tuntemaan parantajien arvon! Minusta alkoi tuntua tunkkaiselta sisällä. ”Hehkuaskel, saisinko käydä ulkona?” kysyin. Toivoin että näkisin ulkona Pyörretassun. ”Sattuuko silmääsi enää?” Hehkuaskel huolehti. ”Ei, nau’uin. ”Oikeastiko?” Hehkuaskel varmisti, koska halusi tietää etten huijannut päästäkseni ulos. Olin kerran ennen karannut parantajan pesältä kysymättä lupaa. Häpesin sitä yhä. ”Lupaan sen, sanoin. Hehkuaskel nyökkäsi vastaukseksi. ”Saat mennä, hän naukui. Laskeuduin vuoteeltani. En ollut kävellyt muutamaan päivään, joten jalat tuntuivat jäykiltä. Astuin muutaman askeleen verran. Kävelin ulos pesästä. Haistelin ilmaa. Ilmassa tuntui pieni sateen haju, kissojen, tuoresaaliin ja lehtien. Oli varmasti pian lehtikato. Katselin ympärilleni. Harmaat pilvet olivat muodostaneet muurin auringon eteen. Varjoja oli joka paikassa. Venyttelin hiukan. Varoin koskemasta silmääni. Yhtäkkiä huomasin Pyörretassun näköisen kissan. ’Voiko hän olla täällä?’ ajattelin. Totta se oli: Pyörretassu seisoskeli aukion keskellä. Yritin tavoittaa Pyörretassun katseen. Kolli oli ystäviensä kanssa. Yhtäkkiä huomasin Pyörretassun katsovan minuun päin. Kolli lähti ystäviensä luota ja tuli luokseni. ”Nuppujuova!” hän huudahti. ”Hei vaan, tulin ulos, sanoin aurinkoisesti. ”Sehän on kiva, Pyörretassu totesi. Nyökäytin päätäni. ”Hehkuaskel antoi luvan, sanoin. Pyörretassu hymyili. Laskin etutassuni maahan. ”N-näyttää vähän pahalta säältä, yritin keksiä puheenaihetta. ”No, on se vähän parentunut mutta kylmemmäksi on käynyt tämä sää, Pyörretassu selitti. Yhtäkkiä tunsin jäätävän kylmän tuulenvireen. Se oli totta, täällä oli kylmä. ”No, mitä sinulle kuuluu?” kysyin Pyörretassulta.
”Pyörre?”
