Orvokkitassu
Kirjoittaja: Ruska
Palasimme väsyneinä partiosta, minun mielessäni oli vain yksi asia, haluan nukkumaan. Heilautin häntääni mestarilleni ja suuntasin oppilaiden pesää kohti, Mäyrätassu tuli perässäni. Kävelin sisälle ja rojahdin väsyneenä vuoteelleni. Vihdoin pääseen nukkumaan. Mäyrätassu nuolaisi poskeani ja kävi itsekkin nukkumaan. Pian nukahdimme, väsyneinä. Herään aamulla kun Mäyrätassu puhuu. Raotin hiukan silmiäni. Näin Höyhenpennun. Hän näytti olevan hiukan peloissaan kun Mäyrätassu puhui hänelle. Kun Höyhenpentu lähti nousin istumaan. Nypin sammalia turkistani ja hännästäni. Mäyrätassu jatkoi nukkumista, en herätä häntä turhaan. Suin turkkini ennen kuin poistuin pesästä. En halunnut näyttää huonolta muiden edessä. Suin turkkini loppuun ja nousin seisomaan. Ravistelin itseäni, yritin saada uneliaisuuden valumaan pois. Kävelin ulos, istahdin oppilaiden pesän edustalle. Höyhenpentu kaivoi pentutarhalla kuoppaa. Voi niitä pentuja, ajattelin ja naurahdin. Olikohan Mäyrätassu ollut pikkuiselle ilkeä? Selvitän sen heti. Kävelin kaivavan karvamytyn viereen.
”Hei!” Sanoin mahdollisimman lempeästi, ettei pentu säikähdä. Höyhenpentu peruutti ulos kolosta ja nosti kataeensa minuun.
”Hei.” Hän sanoi hiukan ujosti. Minusta naaraspentu oli suloinen ja herttainen, hymyilin hänelle lempeästi.
”Olet tosi suloinen, tiesitkö sitä?” Sanoin lempeäati ja hymyilin. Höyhenpentu kallisti päätään, en tiennyt mitä pennun päässä liikkui.
”Olenko?” Hän sanoi varmistaakseen että puhuinko totta.
”Olet, todella olet tosi suloinen.” Sanoin lempeästi ja pörrötin pennun päälakea. Höyhenpennun ilme kirkastui, hän ei varmaan uskonut olevansa suloinen, joten se piristi häntä. Ja se mitä puhuin, oli täyttä totta.
”Oliko Mäyrätassu sinulle ilkeä?” Kysyin lopulta lempeästi ja vilkuilin oliko hän jo herännyt.
//228
//Höyhen?
