Pähkinäpentu
Kirjoittaja: Ron
Taivaslaulun kysymys nostatti innostukseni taivaisiin Silmäni kirkastuivat ja loikkasin välittömästi istuma-asennostani pystyyn.
”Joo! Joo! Mistä me aloitamme? Mennäänkö jo? Haluan nähdä kaiken!”, hihkuin täynnä energiaa pompahdellen paikaltaani.
Taivaslaulu nyökkäsi ja hymyili minulle. Hän kääntyi pentutarhalta pois päin ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Minua ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Pinkaisin salamannopeasti pikkuruisilla jaloillani soturin perään. Hidastin vauhtiani vasta hänen etutassujensa kohdalla. Nyt minä jolkotin Taivaslaulun vierellä, Naaraan kääntäessä päätään katsoakseen jotakin kääntäisin myös minä päätäni samaan suuntaan pällistelemään katseltavaa kohdetta. Ensiksi Taivaslaulu oli kääntänyt katseensa hetkellisesti taaksemme, pentutarhan suuntaan ja sanonut minulle tyynesti:
”Pentutarhan sinä varmasti jo tunnet. Mutta mikäli et ole vielä huomannut, samassa pesässä asustavat myös klaaninvanhimmat.”
Katsahdin nyt Taivaslauluun. Hän huomasi miltei heti, että tuijotin häntä ja kääntyi minuun päin. Hän myös vastasi piakkoin minut kunnolla nähtyään. Hänen oli täytynyt nähdä hämmentynyt ja kysyvä ilmeeni.
”Et siis ole tavannut klaaninvanhimpia?”
Pudistin päätäni, jolloin hän jatkoi:
”Klaaninvanhimmat ovat klaanimme vanhimpia kissoja. He saattoivat olla ennen sotureita tai parantajia, kenties päälliköitä. Mutta he ovat pitkän palveluksensa jälkeen vetäytyneet tehtävistään. Sinun kannattaa välillä käydä katsomassa heitä. Usein he ilahtuvat pentujen vierailuista ja heillä on kerrottavanaan monia jännittäviä tarinoita!”
Muistan nähneeni joskus heidät sivusilmällä pentutarhassa, mutta taisin silloin luulla heitä suuriksi pölypalloiksi tai sammaliksi. Nyt kun sain tietää heidän olevan kissoja, olin aluksi ehkä hieman jännittynyt, mutta Taivaslaulun kertoessa lisää, he alkoivatkin vaikuttaa minusta kiintoisilta. Hehän ovat ehtineet nähdä vaikka mitä! Ehkä he tietävät kaikesta kaiken. Osa minusta halusi heti kääntyä takaisin pentutarhaan ja jäädä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita, mutta halusin silti tutkia leirin läpikotaisin Taivaslaulun kanssa. Mäntyviiksi nimittäin tuskin päästäisi minua nuuskimaan sitä yksinäni. Ja soturin kanssa oleminen tuntui turvallisemmalta. Vatsassani nimittäin tunsin yhä pientä pelon tunnetta siitä, että joku järkälemäinen soturi astuisi päälleni.
”Parantajan pesällä ehditkin jo käydä”, Taivaslaulu vilkaisi parantajan pesää ohimennen.
Tunsin taas pesän huumaavan ominaishajun nenässäni. Nyt minua alkoi hieman huimata sitä nuuskittuani, mutta pysyin silti jaloillani ja Taivaslaulun perässä. Harhauttavan hajun vuoksi vain toinen korvani kuuli, mitä Taivaslaulu parantajasta ja hänen työstään pesässä minulle kertoi, ja minulla meni hieman enemmän aikaa sisäistää ja kunnolla ymmärtää saamani tieto. Parantajan pesä oli minusta epäilyttävä paikka. Ja parantaja oli minusta myös hieman epäilyttävä. Ehkä jopa pelottava. Tunsin pieniä vilunväreitä, jotka tasaisesti menivät kehoni läpi. Huhhuh. Toivottavasti minun ei ikinä tarvitsisi mennä sinne.
Parantajan pesän hullu haju alkoi hälvetä, kun Taivaslaulu vei minua kohti leirin keskustaa. Matkalla sinne näin leirin seinämien välissä jotakin minulle kummallisen näköistä, josta Taivaslaulu alkoi minulle pian kertoa:
”Tuolla on leirin sisäänkäynti, josta menemme myös ulos. Mutta leirin ulkopuolelle eivät pennut saa mennä.”
Taivaslaulun äänessä oli yhä minua rauhoittava lempeä sävy, mutta jälkimmäisen lauseen sanoessaan hänen äänestään tuli hivenen tiukempi.
”Myöskään oppilaat eivät saa poistua leiristä ilman mestariaan tai hänen lupaansa. Vain aikuiset soturit saavat käyskennellä klaanin reviirillä yksinään”, Taivaslaulu jatkoi
Sinä hetkenä en olisi halunnutkaan mennä leirin ulkopuolelle, vaikka olisin saanutkin. Uloskäynti pelotti minua, ja olin kuulevani jotakin minulle tunnistamatonta ääntä sen suunnalta. Ääni oli kuin karjuntaa. Se kuului erittäin heikosti ja kaukaa, mutta silti olin varma kuulleeni jotain sen tapaista. Tunsin taas kehoni jännittyvän, joten astelin hieman kauemmas uloskäynnistä, lähemmäs Taivaslaulua.
Uloskäynniltä Taivaslaulu ohjasi minut leirin keskuksen läheisyyteen, suuren kaatuneen kuusen luokse. Näky oli minusta aika hurja. Puu oli jättimäinen ja näytti vanhalta. Olin helpottunut, että puu oli jo valmiiksi kaatunut, mutta silti se sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi ja vaarantuneeksi. Puun rungosta erottui kaksi suurta reikää, joista satunnaisesti työntyi ja niihin meni kissoja.
”Nuo ovat sotureiden ja oppilaiden pesät”, Taivaslaulu kertoi minulle. ”Soturit ovat aikuisia klaanikissoja, jotka esimerkiksi saalistavat klaanille, partioivat sen reviirillä ja tarpeen tullen myös taistelevat klaaninsa puolesta. Minä esimerkiksi olen soturi. Oppilaat taas ovat nuorempia kissoja, jotka opiskelevat soturien kanssa klaanin tavoille. Kun olet kuuden kuun vanha, sinusta tulee oppilas, jolloin päällikkö antaa sinulle mestarin, jonka kanssa opettelet esimerkiksi saalistus- ja taistelutaitoja.”
Halusin nopeasti jatkaa eteenpäin suurenmoisen, pahan kuusen luota. Tuo kuusi jos jokin söi kissoja. Jatkoin Taivaslaulun kanssa kuusen taakse, jossa oli kaunis lampi. Täältä katsottuna kuusi ei näyttänyt enää niin pahaenteiseltä, vaan muistutti nyt enemmän jonkinlaista seinämää. Jolkotin lammen äärelle ja katselin vettä. Vedestä näin naaman, jonka tunnistin omakseni. Olipas kummallista. Miksi vesi näytti minulle itseni? Minä kyllä tiesin, miltä minä näytin! Kirkkaanruskea juovikas naama, hentoiset viikset, vaaleat korvanpäät, pikimusta pikkuinen nenä, kaksi suurta vihreää silmää…
Hetkinen! Mitä toiselle silmälleni on tapahtunut? Äsken se näytti ihan normaalilta, katsoen suoraan ja tarkkaavaisesti eteenpäin. Mutta nyt se oli ihan vinossa! Se sojotti nyt oikealle, vaikken katsonut sillä oikealle. Pelleileekö lampi kustannuksellani? Pitääkö lampi minua pilkkanaan? Kurotin nenäni veden pintaan ja tökkäsin sitä hennosti. Vesi liikahti, mutta kuvani veden pinnassa ei muuttunut. Tökkäsin uudestaan, vesi liikahtaa. Mutta kuva ei muuttunut. Aloin jo kiivastua. Nyt kurotin pidemmälle ja ojensin nenäni kohti vettä, jolloin takajalkani alkoivat yhtäkkiä kuopia maata. Kompastuin askelissani ja ehdin päästää vain lyhyen vinkaisun, ennenkuin molskahdin lampeen.
Vesi oli kylmähköä. Se tunkeutui koko karvapehkoni lävitse, silittäen nahkaani viileällä kosketuksellaan. Kehoni halusi täristä, mutta kaikki tuntui painottomalta ympärilläni. Kuulin vain veden luontaista, hiljaista kuminaa korvissani, enkä kyennyt avaamaan silmiäni. Vinkaisuni vuoksi suuni oli jäänyt auki pudottuani lampeen ja se oli välittömästi täyttynyt vedestä, jota en voinut sylkeä pois. Tunsin takajaloissani myös pientä, vihlovaa kivun tunnetta. Ne taisivat osua johonkin pudotessani. Aloin välittömästi huitoa pieniä raajojani kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tietämättä teinkö minkäänlaista vaikutusta tilanteeseeni.
//Nosiis… Taivas tai iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. 😛
862 sanaa
