Pähkinäpentu
Kirjoittaja: Ron
Löysin itseni istuskelemasta lähellä leirin rajaavia seinämiä. Olin lähellä pentutarhaa, mutta silti suhteellisen kaukana siitä. Olin jälleen uppoutunut ajatuksiini. Mutta nyt minulla todella riitti ajateltavaa. Viime päivinä oli tapahtunut paljon kaikenlaista. Muistin tapahtumat suhteellisen selkeästi päässäni, mutten vieläkään kyennyt prosessoimaan irrallisia tapahtumankuvia kunnolla.
Muisto siitä, miten yllättäen luiskahdin veteen palautui mieleeni jälleen. Sen hetken muistin parhaiten. Olin hädissäni sillä hetkellä, vielä silloinkin, kun tuntematon soturi oli nostanut minut vedestä. Hänen tiukka äänensä, joka oli käskenyt minua lopettamaan onnettoman riuhtomiseni kaikui mielessäni. Se oli saanut minut silloin säikähtäen lopettamaan liikehtimisen siihen paikkaan. Kun pääsin vedestä, olin sekä jäätyä kuoliaaksi, että tukehtua samanaikaisesti. Yskin rajusti, niin kovaa että se sattui kurkkuun ja raapi keuhkojani. Tuntui kuin olisin kouristellut voimakkaasti. Kurkkuni oli yhä hieman kipuileva sen jäljiltä, ja puhuminen sattui. Sitten muistin kuulleeni Taivaslaulun, ja taas sen kauhistuttavan, auktoriteettia täynnä olevan äänen. Ja sen jälkeen olinkin ollut parantajan pesässä. Olin taas joutunut sen epäilykseni herättävän hajun armoille, mutta sen lisäksi olin haistavinani jotakin muuta. En vain saanut päähäni, millainen haju se oli. Onneksi piipahdukseni parantajalla jäi lyhyeksi.
Ja sitten havahduin Mäntyviiksen ääneen. Sitten tunsin hänen kosketuksensa ja lämpönsä. Olin myös kuulevinani Taivaslaulun sanovan jotakin, mistä en kuitenkaan saanut selvää. Taivaslaulun ääni kuulosti haikealta, kenties vähän apealta? Tiesin, mitä hän oli päivitellyt sille eräälle soturille ja sitten parantajalle. Hän oli selkeästi ollut pahoillaan ja harmissaan siitä, mitä tapahtui. Ehkä hän ajatteli minun olevan vihainen hänelle. Ehkä minun pitäisi olla hänelle vihainen?
En kuitenkaan ollut vihainen. En edes ollut täysin varma, miksi minun pitäisi suuttua Taivaslaululle. Minun syyni se enemmän oli, kuin hänen. Sitä paitsi, olin selvinnyt tilanteesta vain pienellä säikähdyksellä. Ja hän oli minua lammesta sekä vesiputouksesta etukäteen varoittanut. Minun olisi pitänyt kuunnella Taivaslaulua. Hän oli viisas, aikuinen soturi. Minä olin vain pieni ja tyhmä pentu. Ehkä hän on katkeroitunut? Voi voi voi. Ehkä minun pitäisi pyytää Taivaslaululta anteeksi? Mutta entä jos hän ei halua puhua minulle? Kun vilkuilin ympäristöäni, en nähnyt Taivaslaulua missään. Mikäli olisinkin nähnyt hänet, olisin luultavasti pinkonut suoraa päätä hänen luokseen, anoen kyyneleet silmissäni anteeksiantoa. Voisin siis ainakin tovin hengähtää ja kerätä itseäni kokoon. Rauhoittaa mieleni, tasata hengitykseni tahti. Miettiä, mitä hänelle sanoisin. Nyökkäsin itselleni. Suunnitelmani kuulosti järkeenkäyvältä. Ehkä pieni määrä aikaa ja kunnon puhe parantaisi haavamme.
Nyt kykenin nostamaan itseni ylös ja palaamaan muitten kissojen pariin mieleni sisältä. Aluksi hämmennyin sijainnistani, mutta muistin miltei välittömästi, miksi olin tähän paikkaan päätynyt jäämään. Kun olin jokin aika sitten käynyt parantajan pesällä, olin jäänyt Mäntyviiksen kanssa ulos lekottelemaan. Pentutarhassa oli alkanut yllättäen hirveä hälinä, miltei koko tarha tyhjennettiin sen asukeista. Olinkin sen jälkeen alkanut vältellä pentutarhaa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaikka Mäntyviiksi oli asiaa yrittänyt minulle selittää.
Mutta nyt pentutarhassa ja sen läheisyydessä oli melko hiljaista. Kaikki oli alkanut kääntyä tavanomaisempaan päin. Niin kissojen määrä sen läheisyydessä ja sisällä, että pesän sisältä tulevien äänten määrä. Epäröin vielä hetken paikoillani, vaikka minun tekikin jo mieli palata pentutarhalle. Ehkä minua taas huijataan? Mutta toisaalta kuka minua haluaisi huijata? Taivaslauluko? Vai se minut pelastanut kissa? Jalkani lähtivät liikkeelle, ennenkuin pääni antoi siihen varsinaisesti lupaa. Jolkotin suoraan pentutarhan suulle, mutten työntynyt suoraa päätä sisään. Halusin ensin nähdä, mitä sisällä tapahtui. Nojaten pentutarhan ulkoista seinämää vasten, pistin pääni sisäänkäynnin sammalverhosta läpi.
Kaikki näytti suhteellisen tavanomaiselta. Pistin kuitenkin silmäni kahteen pienen pieneen myttyyn, joita en ollut nähnyt aiemmin. Molemmat mytyt liikahtelivat, näyttäen keskustelevan keskenään, samalla tutkiskellen sammalpalloa, joka oli lähellä heitä.
Toinen mytty oli punertavan ruskea, toinen taas oli tummanharmaa. Tummanharmaa mytty näytti toista myttyä hieman suuremmalta. Vai.. olivatko nuo sen jalat? Jos tuolla on jalat, missä ovat punaruskean jalat? Ja miksi he olivat kumpikin niin pieniä? He ovat pentuja, mutta niin olen minäkin, samalla ollen heitä suurempi! Minun täytyi heilauttaa päätäni kerran, varmistaakseni noiden kahden olevan todellakin pentuja. Ovatko pennut paljon pienempiä nykyään? Vai.. onko minusta tullut isompi?
//Minttu? Taivas?
621 sanaa
