Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Minulla oli ollut yllättävän hauskaa Pikipennun ja Minttupennun kanssa. He olivat minusta mieluisia opetettavia. Minun alkaessa näyttää ja selittää seuraavaa liikettä, pennut istuivat paikoillaan, korvat höröllä ja silmät tarkkaavaisina liikkeistäni. He toisinaan kysyivät minulta erilaisia kysymyksiä, joihin minun ei ollut vaikea vastata. Kun pennut alkoivat toistaa näyttämääni liikettä, aloin tunnistaa äänestäni Villisielun. Puhuin pennuille aivan kuin hän minulle. Välillä saatoin käyttää myös täsmälleen samoja sanoja. Se tuntui aluksi aika oudolta, jopa hassulta, mutta unohdin sen ajatuksen huomatessani, miten hyvin sanani pureutuivat Minttupentuun ja Pikipentuun.
Päivä oli vierähtänyt yltämme nopeasti, ja minun täytyikin jo pian lähteä tekemään muita asioita. Pennut tietysti pettyivät tästä, ja niin petyin minäkin. Olisin jatkanut heidän treenaamistaan ilomielin vielä pitkäänkin. Kuitenkin, oli minullakin vielä paljon opittavaa ja liikeissäni petrattavaa.
Sen jälkeen ei ehtinytkään vierähtää kuin päivä tai pari, kun Minttupennusta ja Pikipennusta tehtiin jo oppilaita. Sinä päivänä heti herättyäni olin löytänyt Taivaslaulun leiristä oleilemasta. Olin ollut niin kiireinen Villisielun kanssa, että olin jo ehtinyt unohtaa Taivaslaulun ja hänen kanssaan puhumisen. Olin alkanut taivaltamaan valkeaa naarasta kohti, kunnes Punatähti yllättäen kutsuikin meidät koolle, Pikipennun ja Minttupennun nimittäjäisiin. Kaksi pentua tuntuivat säkenöivän intoa ja ylpeyttä, ja olin näkeväni Minttupennun katseen käyvän minun suunnallani kerran. Tämä sai minut hetkeksi hymyilemään. Olin heistä molemmista ylpeä, olin äärimmäisen iloinen heidän puolestaan. Iloni kuitenkin hälveni, kun Punatähti ilmoitti uusien oppilaiden mestarit. Pikipennun mestari tuntui ihan käyvältä, mutta Minttupennun mestariksi annettiin Jääviilto. En häntä juuri tuntenut, mutta hän vaikutti uhkaavalta ja ilkeältä, välillä jopa narsistilta. Hän katsoi miltei kaikkia alaspäin ja pompotteli heitä kuin alamaisiaan. Minttutassun kohdatessa mestarinsa, häntäni alkoi heilahdella tasaisesti puolelta toiselle kiivastuneesti. Minttutassu oli hyvä kissa. Hän oli ystävällinen, hauska ja kohtelias. Hän ansaitsee parempaa, kuin tuollaisen röyhkeän risukasan. Minä yleensä luotin päällikköön, mutta nyt mietin, oliko Punatähti seonnut tyystin. Kai hänkin on nähnyt, miten Jääviilto käyttäytyy muita kohtaan, vaikka korkeampiarvoisiaan mielisteleekin. Mieleni teki murista, mutta estin itseäni tekemästä niin. Hän on osa klaania, klaani on perheeni ja turvani. Klaani ei toimi, mikäli sen jäsenet tappelevat keskenään.
Olin saanut vakautettua itseni ja mieleni, kun kokous päättyi ja kissat ympäriltäni perääntyivät omia velvoitteitaan hoitamaan. Käännähdin muiden mukana aukiolta, kohdaten Villisielun katseen miltei heti. Hänen katseensa yritti olla käskevä ja terävä, mutta se oli yhä enemmän masentunut ja apea. Häntä näemmä edelleen vaivasi klaanimme soturin katoaminen. Naaras oli viimeksi johtanut minua harhaan, joten käännyin hänestä pois päin, lähtien puolestaan Taivaslaulun perään.
”Hei, Taivaslaulu!”
Naaraan keho hätkähti hieman yllättyneenä ja kääntyi minuun päin. Pian minua kohti katselivat Taivaslaulun kauniit, yllättyneet ja hämmentyneet kasvot.
”A-ai Pähkinätassu? Hei vain. Emme olekaan jutelleet sen jälkeen, kun sinusta tuli oppilas”, Taivaslaulun ääni kuulosti hieman vaivaantuneelta. ”Miten soturikoulutuksesi on mennyt?
Nyökkäsin naaraalle ja vastasin: ”Niin… suhteellisen hyvin olen pärjännyt, vaikka aika-ajoin raskasta sekä aikaa vievää onkin. Villisielu on vain ollut niin maassa viime päivät, etten ole oppinut juuri mitään häneltä.”
”Totta, kuulin hänen olleen todella läheinen Lauhalaukan kanssa”, Taivaslaulu nyökkäsi ja katsahti hetkeksi Villisielun suuntaan. ”Ei ihme, että hän on noin tolaltaan. Olisin itsekin varmaan yhtä suunniltani, jos saisin tietää kaksijalkojen tappaneen läheiseni.”
Vaihdoimme Taivaslaulun kanssa muutamia sanoja, kunnes hiljenimme hetkeksi. Katsoin hieman alaspäin Taivaslaulun kasvoista, toistaen samalla päässäni sanat, jotka aioin seuraavaksi sanoa. Nostin jälleen katseeni, ja sanoin naaraalle hieman haparoivalla äänellä:
”Niin, anteeksi siitä lampifiaskosta”, nielaisin hieman kiusaantuneena. ”Minun olisi pitänyt pysyä lähelläsi ja kuunnella sinua. Se oli minun syyni, mutta sinä sait kärsiä sen seuraukset. Olisin halunnut tulla juttelemaan aiemmin, mutten löytänyt aiemmin kunnon tilaisuutta. Olen erittäin pahoillani, Taivaslaulu”, painoin pääni hieman alemmas alistuvaisena.
Taivaslaulu katseli minua hiljaa. Hän näytti ikään kuin miettivän, mitä minulle vastaisi.
//Taivas?
580 sanaa
