Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Lihakseni värisivät uupuneina. En ollut todellakaan tottunut näin aikaisiin herätyksiin, vaikken pienenä nukkunutkaan pitkälle aamuun. Minulla oli tapana herätä jopa suhteellisen aikaisin, ehkä samoihin aikoihin kuin nytkin. Mutta nyt olin jostain syystä aivan jumissa. Minä hädin tuskin edes kuulin Villisielun ääntä, jossa oli vieläkin jotakin minua häiritsevää. Katselin, kuinka mustavalkoinen kasa silmieni edessä otti hupenevasta saaliskasasta itselleen ruokaa. Vesimyyrän kenties? Päätin itsekin ottaa sellaisen ja astelin omiin oloihini, suhteellisen kauas mestaristani syömään riistaani.
Ruoka ei tuntunut aluksi tyydyttävän minua. En tuntenut, että minulla olisi nälkä. En edes tiennyt, mikä tarve tai tuntemus minun kuuluisi tyydyttää. Enemmän vesimyyrää mutustellessani alkoi kehoni viimeinkin heräämään. Ensin otin ruoastani vain pieniä, hitaita haukkuja, mutta aloin pian haukkaamaan paloja tiheämpään tahtiin. Ennenkuin huomasinkaan, olin saanut ateriani valmiiksi. En kuitenkaan onnekseni alkanut hotkimaan myyrää, pureskelin palaset huolellisesti ennen niiden nielaisemista. Vatsani olisi valmasti mennyt hetkessä nurin seistessäni jaloillani, mikäli olisin ahminut valonnopeudella. Kykenin venyttelemään loput jäykät lihakseni vetreiksi. Nyt olin täynnä energiaa, valmiina oppimaan hullulta mestariltani.
Tassutin leirin poikki sinne, missä Villisielu söi vielä vesimyyräänsä. Minut nähdessään mustapilkullinen naaras näytti hieman yllättyneeltä. En enää yhtäkkiä ollutkaan niin hidas, mitä hän alkujaan luuli.
”Lähdemmekö piakkoin?”, Kysyin Villisielulta rauhallisella, mutta totisella äänensävyllä.
”Voimme lähteä ihan kohta”, naaras nyökkäsi minulle. ”Voit toki mennä odottamaan leirin sisäänkäynnille, jos haluat. Tulen perässä, kunhan saan syötyä.”
Nyökkäsin mestarilleni arvokkaasti ja käänsin suuntani kohti uloskäyntiä. Pidin omaa pöyhkeilyäni hieman outona, kun mestarini mentaliteetti minun suhteen tuntui olevan niin kieli poskella, mutta halusin silti olla kunnioittava minua vanhempaa kissaa kohtaan. Minusta se vain tuntui luontevalta. Ajatus nimittäin siitä, että löysäilisin minua kouluttavan kissan edessä vain perustuen olettamuksiini tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä ja epäreilulta. Olihan hän vähän outo, mutta enkös minäkin ole vähän outo? En ollut nähnyt leirissä yhtäkään kissaa, joka ei olisi minusta jossain vaiheessa käyttäytynyt edes hieman omituisesti.
Minun ei onneksi tarvinnut odotta Villisielua ikuisuuksia. Ehdin istualtani vahtia sisäänkäyntiä vain pienen tovin, ennenkuin katseeni osui mestarini pyöreisiin kasvoihin.
”Voisimme ensiksi katsoa sitä vaanimista uudestaan”, Villisielu selvensi hieman ääntään, ja lähti sitten johdattamaan minua toisaalle.
”Vaaniminen on varsinkin saalistaessa erittäin tärkeä taito. Kun on oppinut vaanimaan oikein, kohteellasi kestää rutkasti kauemmin huomata sinut, mikä helpottaa merkittävästi kohteen kimppuun iskemistä”, Villisielu selitti minulle pirtsakasti minun imiessä itseeni kaiken, minkä hän sanoi.
”Avain on keskittää kehosi paino pois tassuistasi. Askeltesi tulee olla äänettömien lisäksi höyhenen kevyet. Pienemmät saaliseläimet nimittäin tuntevat maasta kumpuavat askeleesi”, Villisielu oli painautunut lähes maahan kiinni, näyttäen minulle ammattimaisesti, kuinka hän hiipi eteenpäin viivasuorana.
Hän nousi takaisin jaloilleen, viittoen minua kokeilemaan. Hieman epäröiden laskeuduin maahan samankaltaiseen asentoon Villisielun kiertäessä takanani, arvioiden minua. Nostin ensin oikean etutassuni, sitten vasemman takajalkani. Kehoni menetti miltei heti tasapainonsa ja lysähdin vatsalleni hieman säikähtäneen henkäyksen säestämänä.
”Tasapaino on aluksi vaikea hahmottaa ja ylläpitää”, Villisielu maukui ymmärtäväisesti. ”Sitten kun tasapainon on oppinut, voit keskittyä askeltesi keventämiseen.”
”Aluksi voi ottaa hieman väljää, asentosi ei tarvitse välittömästi olla täydellinen ja kapea”, Villisielu ohjeisti minulle. Levitin jalkojani sivuille kuitenkin vain pikkiriikkisen verran. Naaras tuntui epäröivän hetken, mutta lopulta jatkoi:
”Älä mieti sitä liian monimutkaisesti. Ajattele vain, että kävelet normaalisti, mutta onton puunrungon sisällä. Yritä saada kehosi luulemaan, että sen absoluuttisesti täytyy mennä matalana päästäkseen eteenpäin.”
Nyökkäsin mestarilleni ja yritin. Sain painettua etutassuni ja takajalkani takaisin maahan, ollen nyt edemmässä päin kuin äskettäin.
”Hyvin menee”, Villisielu päivitteli. ”Vaaniminen ja sen oppiminen alkaa irrallisista askelista. Keholla menee hieman aikaa, ennenkuin se oppii vaanimaan luonnostaan.”
Varovasti kohotin nyt toiset jalkani ilmaan, saaden ne pehmoisesti laskettua maahan. Tunsin vatsani liikkuvan maata vasten. Olin nyt jo hieman varmempana ottamassa kolmatta askelta, kunnes kehoni jälleen antoi periksi. Ärähdin itselleni ärtyneenä, nousten ensiksi seisomaan, laskeutuen sitten takaisin kontilleni. Hengitin syvään hieman kosteaa ilmaa, ja puhalsin sen ulos. Otin askeleen eteenpäin. Ja seuraavan. Sitten kolmannen. Vielä neljännen. Kehoni alkoi jo mukautua askelmiini.
”Loistavaa”, Villisielu nyökytteli tyytyväisenä.
//Villi?
615 sanaa
