Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
”Tapellessa ei ole kyse vain tekniikoista ja niitten hallinnasta sekä hyödyntämisestä. Sinun täytyy osata ennakoida vastustajan liikerataa, välttääksesi tätä osumasta. Vaikka saisitkin tehtyä vastukseesi vahinkoa päämäärättömällä sohimisella, tulet loppupeleissä huitomaan enimmäkseen vain ilmaa, mikä vain vie kenties merkittäviä voimavarojasi.”
Villisielu otti muutaman pienen askeleen puolelta toiselle, tehden tasaista kääntyvää liikettä, pää kääntyneenä minuun päin. Hänen siniset silmänsä näyttivät nyt terävemmiltä, mitä aiemmin, mutta yritin olla keskittymättä liikaa hänen silmiinsä kuullakseni hänen puheensa. Vaikka Villisielu olikin enemmän ystävällinen, lempeä ja ymmärtäväinen kuin mitään muuta, osasi hän silti pysyä sen verran tiukkana, että älysin kuunnella hänen ohjeistuksensa ensimmäisellä kerralla. En ollut varma, vaivautuisiko hän toistamaan ohjeensa minulle, mikäli luistaisin hänen ääreltään yhtäkkiä omaan mieleeni, mutta minun ei hirveämmin tehnyt mieli lähteä kokeilemaan.
Olin huomannut, miten aloin enemmän ja enemmän pitää mestaristani, kun olin hänen mentoroitavanaan enemmän ja enemmän. Kuuntelin häntä jo mielelläni, enkä vain protokollan vuoksi. Tunsin todella, että Villisielu välitti minusta ja kehittymisestäni. Hän oli suhteellisen vastuuntuntoinen ja juuri sopivan ankara, antaen erehdyksilleni ja virheilleni tilaa. Yhtäkkiä räpäytin silmiäni. Minun täytyi miettiä uudelleen äskeistä. Oliko Villisielu sittenkään niin vastuuntuntoinen? Hänhän oli ehdottanut jollekin täysin eri soturille, että harjoittelisin hänen kanssaan taistelemista? Hän oli näyttänyt luottaneensa täysin rinnoin Turmaloikkaan. Ehkä jopa liian paljon minun mielestäni. Jotenkin sillä hetkellä hän tuntui ja kuulosti minusta naiivilta ja… vastuuttomalta. Minä olin Villisielun oppilas, en kenenkään muun. Se oli päällikön tahto ja käsky. Oliko sen kaltainen oppilaan heittely varsinaisesti kiellettyä? Ei se ainakaan kuulostanut siltä, että se olisi sallittua. Tai mikäli minä olisin päällikkö, en luultavasti sallisi selaista.
”Pähkinätassu!”, havahduin Villisielun ääneen.
Hienoa, olin siis hukkunut mieleeni jälleen. Juuri silloin, kun aloin siitä manaamaan. Katsoin sivulleni hieman nolostuneena, sepittäen mestarilleni anteeksipyynnön ja jotain siitä, että hukuin ajatuksiini. Villisielu nyökkäsi rauhallisesti ja sanoi, ettei se haitannut. Kehotti minua myös nukkumaan vähän paremmin, josko se auttaisi. Nyökkäsin tälle vienosti, ja hän ystävällisesti selitti minulle juttunsa uudestaan. Tällä kertaa kuuntelin hänen sanojaan tarkkaavaisesti, vaikka tunsin takaraivossani kiusoittelevan tunteen, kun mieleni halusi jälleen vetää minut matkaansa. Lopetettuaan hetkellisesti puhumisen, Villisielu sipaisi hännällään maata, merkiten sillä kohdan, johon hän halusi minun tulevan.
”Ensiksi harjoittelemme vastustajan kehonkieltä ja sen tunnistamista. On tärkeää nähdä, milloin vastustajasi aikoo esimerkiksi ponnistaa sinua kohti, ja sen mukaan olla valmis ottamaan isku vastaan”, Villisielu selitti. ”Sen lisäksi opettelemme reaktioaikaa. Ajatustesi täytyy olla vastustajaa nopeammat, että ehdit väistämään tai puolustautumaan. Tämä voi aluksi olla hieman haastavaa, siinä ei ehdi välttämättä ensiksi tajuamaan mitään, ennenkuin vihollinen on jo päälläsi. Aloitamme siis hieman kepeämmin.”
Villisielun selityksen aikana olin ehtinyt naaraan näyttämälle paikalla ja kun selitys oli saatu päätökseen, olin jo ehtinyt tovin seistä paikallani valmiina toimimaan. Mestarini nyökkäsi minulle, laskeutuen hivenen lähemmäs maata. Otin itsekin samantyylisen asennon, vaikka se tuntuikin raajoissani ja selässäni ensiksi hieman hassulta. Villisielu odotti hetken aloillaan, ikäänkuin testatakseen hermojani. Sitten hänen takaruumiinsa liikahti hieman, mikä sai minut säpsähtämään. Yritin ajatella nopeasti. Hän näytti ponnistavan jonkin verran. Ehdin kuitenkin vain nousta hiukan yläkenoon takajaloilleni, kun tunsin Villisielun käpälät rinnuksillani, jotka tyrkkäsivät minut selälleni maahan. Älähdin ja käänsin itseni ensin maasta kyljelleni, ja siitä takaisin jaloilleni. Villisielu oli hetkeksi noussut normaalisti neljälle jalalle, mutta nopeasti mataloitui ja sanoi suhteellisen koppavalla äänellä:
”Uudestaan.”
Nopea henkäisy sisään, yhtä nopea henkäys ulos ja olin jälleen maassa. Nyt Villisielu oli nopeampi, en ehtinyt edes nousta. Hänen tassunsa läpsäisi minua selkään ja painoi minut maahan. Ärähdys ja murahdus.
Tätä rataa jatkui tovi jos toinenkin. Minut iskettiin joka kerralla aina mitä luovimmilla tavoilla maaperään kiinni, joka tömähti allani aina ilkkuvan teatraalisesti. Aurinko oli ehtinyt siirtyä horisontista jo keskelle taivasta, kun Villisielu loikkasi kohti minua ties miten monennetta kertaa. Kehoni oli odottanut taas kaatuvansa kuten aina, mutta nyt aivoni olivat tajunneet, mitä tapahtuu. Tassuni ryöpsäsivät rutkasti voimaa muusta kehostani ja oikealta, vasemman tassun alta koukaten ne töytäisivät minua kohti hypänneen mestarini sivuun, kurkkuni säestäessä tilannetta refleksinomaisella, aggressiivisella mourauksella. Villisielu silminnähden yllättyi jonkin verran, ottaen vinoon heittäytyneen kehonsa tassuillaan vastaan. Naaras katsoi minua tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi.
//Villi?
641 sanaa
