Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Leirissä painaltaminen teki kipeää lihaksissani. Selkäni oli kuin kasaan painunut lehtikasa, ja se valitti onnettomasti kipuaan. Päätäni särki ja korvissani soi. Varsinkin kynnenaluseni kirvelivät niistä kirotuista kiipeilyharjoituksista. Ei väliä montako kertaa Villisielu minulle selitti, miten kiipeily toimi, en vain kyennyt tarrautumaan puitten runkoihin kunnolla. Eikä siitä voinut edes syyttää sitä, ettenkö olisi ymmärtänyt tai kuunnellut Villisielun ohjeita. Olin kuullut sanoista aivan jokaisen, ymmärsin niistä jok´ ikisen, tiesin täsmälleen mitä minun täytyisi tehdä. Se olisi toisaalta ollut jo aika vakuuttavaa, että olisin onnistunut jotenkin ohittamaan mestarini ohjeet. Hän toisti niitä kaiken aikaa. Ainoa tauko hänen puheessaan oli kun hän otti uuden hengenvedon. Hän puhui lakkaamatta, selitti kuin automaattisesti. Joka kerralla kun putoaisin maahan hän aloittaisi uuden, saman rakenteen ja samat sanat sisältävän lauseen. Jopa silloin, kun hänellä oli vielä sama juttu kesken. Ajan mittaa naaraan ääni alkoi vain enemmän haitata ja heikentää suoriutumistani. Hän vei keskittymiskykyni toitottamisellaan. Olin yrittänyt hengitykseni alla karjaista hänelle, että olisi hiljaa, mutta hänen korvansa tuntuivat olevan lukossa. Minun ei tarvinnut kuulla niitä ohjeita ja onnettomia avunantoyrityksiä. Tiesin, mitä ne olivat. Ne eivät muuttuneet. En ollut tyhmä, mutta hänen ohjeensa ja logiikkansa eivät tuntuneet lainkaan pätevän tai tepsivän omaan kehooni. Kynteni olivat kyllä suhteellisen terävät, ja olin omasta mielestäni kolliksi jopa yllättävän kevytrakenteinen, mutta kehoni paino yhdistettynä maaperään joka alkaisi puuhun takertuessani välittömästi huutaa minua palaamaan takaisin ja vetämään minua luokseen, se kaikki oli liikaa raajoilleni. Ei väliä kuinka syvälle olivat kynteni porautuneet, ne alkoivat raapia puun kaarnaa painoni alla minun alkaessa hillua hitaasti alaspäin. Minä olin raatelija, en mikään orava. Kunhan saisin hiottua pyyntitaitoni ja refleksini aivan tappiinsa, voisin pistää oravan kylmäksi, ennenkuin se ehtisi edes katsahtamaan lähintä puuta kohti. Ja milloin muka tulisin kohtaamaan tilanteen, jossa hyökkääminen, puolustautuminen tai pakeneminen on mahdotonta, ja ainoa pelastukseni löytyisi onnettomasta oksakasasta? Täyttä potaskaa sanon minä.
Villisielu oli ikuisuuksia kestäneen nöyryytykseni jälkeen halunnut viedä minut mukaan saalistuspartioon, jostakin kumman syystä. Enhän minä edes osannut vielä tehdä saaliille juuri mitään. Halusiko hän vain tutustuttaa minut partion toimintaan? Kenties, mutta olisi Villisielu saanut varata paremman hetken, kuin tämä. Haluaisin partioon tutustuessani myös kokea sen toiminnan fyysisesti ja osallistua, enkä vain pällistellä nurkassa, koska mestarini ei viitsinyt opettaa minua vielä saalistamaan. Kun minun viimein sallittiin palata leiriin, olin liian väsynyt pitää yllä kunnollista ryhtiä. En kuitenkaan antanut kehoni täysin löystyä. Pidin jalkani niin suorassa kuin mahdollista, mutta torsoni ja pääni hieman roikkuivat velttoina. Villisielu sirkutti pirteään sävyyn varapäällikön kanssa partioon liittymisestä, ja eipä aikaakaan kun oltiin taas lähdössä leiristä ulos. Muut partion kissat tasaiseen tahtiin katosivat leiristä, Villisielu heidän mukanaan.
Naaras kuitenkin upposi nopeasti partion joukkoon, eikä heistä kukaan tuntunut huomaavan, etten lähtenyt uloskäynnin ääreltä pitemmälle. Aloin miltei välittömästi tuntea rinnassani kasvavaa katumuksen ja pelon sekoittavaa tunnetta, mutten liikkunut paikoiltani. Olen tehnyt päätökseni. Olen kärsinyt miltei koko päivän. Minä en todellakaan tule mukaan. Päästin kurkustani pienen sähähdyksen ja käännähdin nopeasti uloskäynnin luota, alkaen jolkottamaan syvemmälle leiriin. Tämä päivä oli täysin muuttanut käsitystäni Villisielusta. En ollut enää juurikaan vakuuttunut hänen kykyihinsä mentorina. Kyllä minä vielä aluksi ymmärsin Villisielun käyttämien otteiden tarkoituksen, mutta hänen alkaessa toistaa sanojaan, alkoi hänen kuvansa minun silmissäni vääristyä. Mitä hän minulta oikein odotti? Taitojeni ihmeparantumista? Vielä hetki sitten olin pitänyt Villisielua varteenotettavana ja järjen äänenä. Mutta nyt hän olikin tyhjäpäinen tollo!
Päästin väsähtäneen huokauksen. Minä taidan jälleen ylireagoida. Tämä on ollut vain hyvin huono päivä minulle. Tuntui jatkuvasti siltä, että tämä päivä oli ollut pelkkää epäonnistumista ja aikaansaamattomuutta. Ja Villisielu tuskin tarkoitti minulle hallaa tai oli tarkoituksellisesti minulle ilkeä. Välillä Villisielu oli minulle melkein jopa emohahmo. Hän oli ylenpalttisen lempeä ja ystävällinen. Ehkä hän halusi nyt vain tiukentaa otettaan kanssani, varmistaakseni että opin. Varmasti kuka tahansa minun asemassani olisi äreissään pitkien menestyksettömien harjoitusten jäljiltä. Sitä tuntuu vihan sumentamana vierittämään raivoaan aina lähimpään auktoriteettiin.Olin hetki sitten löytänyt mukavan paikan leirin syrjästä ja olin istahtanut alas, hieman lysähtäneeseen asentoon. Nyt tunsin uupunutta kehoani kannattelevien jäsenten värisevän. Ja nämä lihaskivut tulisivat luultavasti vielä pahenemaan seuraavina päivinä. Jo tämän ajatuksen miettiminen ja sisäistäminen sai kehoni tuntumaan entistä raskaammalta. Ravistin päätäni ja otin muutaman syvän hengenvedon. Minulle tuli yllättävän usein tarve selkeyttää pääni vapaana lentävistä ajatuksista. Ilman tätä minä varmasti sekoaisin alta aikayksikön. Nyt kuulin leirin äänet paremmin, korvani olivat lakanneet soimasta ja pääni vieno särky oli hälvennyt.
Kuulin kaksi erityisen tuttua ääntä. Kahden pienen pennun hihkumista pentutarhasta. Olin valikoinut paikan, joka oli juuri pentutarhan vierellä. Vaikka olin yhä jumissa, nostin kehoni maasta ja kävelin pesään sisälle. Siellä ollessani löysin äänen lähteen nopeasti. Minttupentu ja Pikipentu painivat lähellä pentutarhan erästä nurkkausta. Nyt he eivät olleet enää yhtä pienikokoisia, vaikka olivatkin kokonsa puolesta edelleen minulle enemmän tai vähemmän kirppuja. Nyt ainakin kykenin varmistamaan, että Minttupennulla oli jalat.
”Terve vaan”, kehräsin ystävällisesti pennuille saapuessani näiden luo.
Pikipentu tervehti minua iloisena, joka sai myös Minttupennun avaamaan suunsa, sanoen itsekin heipat minulle.
”Näytät aika kamalalta”, Minttupentu irvisti hieman pahoittelevan näköisesti, ja tuhahdin tälle muka loukkaantuneena, jonka jälkeen vastasin:
”Palasin juuri harjoituksista. Mestarini pisti minut kiipeilemään”, työnsin kieleni hetkellisesti ulos sanojeni välissä.
”Opeta meille jotakin!”, Pikipentu hihkaisi yllättäen. ”Osaatko joitakin siistejä taisteluliikkeitä?”
Yllätyin hieman tummanharmaan pennun kysymyksestä, mutta kohautin lapojani.
”En osaa paljolti mitään jännää”, pentujen ilmeitten alkaessa synketä, lisäsin heille nopeasti:
”Mutta osaan vaania. Ja pari puolustavaa iskua.”
//Minttu? Villi?
851 sanaa
