Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Olin nähnyt juuri Pilvitassun takapotkun. Se oli yllättävän lähellä ennen sitä näytettyä Taivaslaulun mallia takapotkusta. Pilvitassua hieman analysoituani hän oli minun makuuni ehkä hieman liian ulospäin työntyvä ja äänekäs. Hän näytti todella välittävän siitä, että hän tekee annetut tehtävät oikein, ja halusi nähtävästi mestarinsa olevan hänestä ylpeä. En toisaalta voinut syyttää häntä. Ensimmäistä kertaa joko ikinä tai ikuisuuksiin halusin minäkin näyttää Taivaslaululle parhaimmat puoleni. Tottakai Villisielunkin kanssa minä välitin erityisesti siitä, että opin tekniikat ja teen ne oikein, mutta sen ajatuksen takana oli vain niiden hyöty ja tarve tulevaisuudessa. En ikinä panostanut suoraan Villisielua varten. Ja Villisielua ajatellessani löysin hänestä vielä enemmän seikkoja verrattavaksi Taivaslauluun. Hänen tapansa opettaa minulle tekniikoiden hallintaa oli… omituinen ja jopa älyvapaa. Hän keksi kaiken aikaa näitä laimealta kuravedeltä maistuvia temppuja, jotta vain oppisin soturin tavoille. Taivaslaulu sen sijaan keskittyi vain opettamiseen, eikä sen visuaalisuuteen tai ylimääräiseen ajatteluun. Tehtävät olivat sopivan yksinkertaisia, mutta silti toimivia ja siksi myös mukavia tehdä. Myöskin aiemmin miellyttävänä pitämäni Villisielun kannustava ja ystävällinen ääni kuulosti nyt korvissani Taivaslaulun rinnalla tekopirteältä ja tuntui nyt pääni sisällä samalta kuin polkuanturoiden väliin jäänyt loska. Nyt todella halusin pitää harjoitukseni vain ja ainoastaan Taivaslaulun kanssa, siitäkin huolimatta että tällä oli jo hyperaktiivinen oppilas. Tunsin saavani Taivaslaululta paljon enemmän irti, kuin siltä toiselta laiskalta ja masentuneelta kurtulta.
Nyt lähestyin koroketta, jossa kivenmurikka jo odotti minua. Se ikäänkuin haastoi minua. Irvaili, ettei minun kaltaiseni tikku saisi kunnon takapotkua aikaan, vaikka olisi oma henki kyseessä. Tämä sai vereni juoksemaan paremmin suonissani, mikä antoi minulle energiaa ja sai minut tuntemaan oloni itsevarmaksi. Valmistelin itseni oikeaan asentoon, pyörittäen mielessäni uudestaan ja uudestaan Taivaslaulun liikerataa, valmiina emuloimaan sitä. Henkäisin ilmaa sisään ja nopeasti ulos, Takajalkani liikahti ja…
”Hienoa”, Taivaslaulun äänensävy kävi hieman korkeammalla.
Kivi oli lennähtänyt korokkeen päältä jopa teatraalisesti, kun se viskaistiin takatassuni voimasta ilman kautta maahan. Olin ylpeä itsestäni. Olin oikeaoppisesti toteuttanut Taivaslaulun takapotkun uudelleen, naaraan ohjeita noudattaen. Taivaslaulu vaikutti tyytyväiseltä, nyökäten minulle lempeästi katseittemme kohdatessa. Nämä säännöt todella pätesivät kehooni. Näitä ohjeita kehoni kykeni hyödyntämään. Tämän jälkeen Taivaslaulu opetti meille vielä lisää taistelutekniikoita, ja pärjäsin Pilvitassun kanssa niissä hienosti. Nyt päätökseni oli viimeinen. Minä halusin Taivaslaulun mestarikseni.
Tunsin itseni jälleen väsyneeksi, kuten muittenkin harjoitusten jälkeen palatessani leiriin. Mutta nyt oloni oli silti kuin olisin juuri herännyt pirteänä. Otin saaliskasasta hiiren, ja katseeni osui yllättäen Pikitassuun ja Minttutassuun, jotka söivät lähellä oppilaiden ja soturien pesänä toimivaa kuusipuuta. Lähdin kävelemään heitä kohti hiiri hampaissa rotkottaen. Olin jo miltei ehtinyt heidän luokseen, kun he näkivät minut. Molemmat naaraat tervehtivät minua iloisesti ja ottivat minut nähtävästi ilomielin seuraansa. Keskustelimme kaikenlaisesta itsellemme tavanomaisista aiheista. Tosin me oppilaat rupattelimme enemmän koulutuksestamme ja mestareistamme. Pikitassu tuntui kertovan mestaristaan suhteellisen mielellään, mutta Minttutassu vaikutti olevan mestarinsa suhteen hieman epäileväinen. Tiesin tasan tarkkaan, että miksi. Jääviilto oli häijy, kalju rotta. Hänestä oli vain ja ainoastaan pahaa sanottavaa.
Pikitassu paineli yöpuulle miltei heti sen jälkeen, kun oli saanut illallisensa valmiiksi. Olin itsekin ajatellut mennä nukkumaan, mutta minua ei lainkaan nukuttanut. Mainitsin Minttutassulle asiasta ohimennen, johon hän vastasi, ettei häntäkään liiemmin unettanut. Leiri alkoi jo hiljetä kissojen työntyessä pesiinsä nukkumaan, ja sen valossa Minttutassu ehdotti minulle, josko menisimme käymään leirin ulkopuolella. En ollut ennen käynyt reviirillä yöaikaan, ja se kieltämättä kiinnosti minua. Siitäkin huolimatta tunsin pientä vastahakoisuutta, sillä me emme saisi poistua leiristä ilman mestariemme lupaa. Pienellä vilkuilulla totesimme kummankin mestarin menneen joko nukkumaan tai muualle, ja Minttutassu sai minut lopulta taivuteltua mukaan. Olisihan se ihan hauskaa. Ja tuskin me saisimme siitä kovaakaan rankkua, vaikka kiinni jäisimmekin.
Minttutassu ja minä asetuimme paikkaan, jota en ihan tunnistanut, vaikka olinkin siellä käynyt muutamia kertoja. Se oli suhteellisen avara alue, puut olivat enimmäkseen meistä katsottuna taaempana. Tästä näki siis täydellisesti taivaalle. Taivaalle, joka oli nyt täysin tyhjä. Olin vielä eilen yöllä nähnyt tähtiä, joskin ne eivät vaikuttaneet enää yhtä kirkkailta, kuin ennen. Olin tästä niin hämilläni, että minun oli pakko kysyä vieressäni istuvalta Minttutassulta asiasta:
”Mihinköhän taivaan tähdet ovat kadonneet?”
Punertava naaras hätkähti kysymystäni. Hän katseli hetken meidän välissämme olevaa häntäänsä ja oli jopa omituisen kauan vaiti. Yhtäkkiä hän oli aloittaa puhumisen, mutta keskeytti itsensä yhtä nopeasti kuin aloittikin. Ikäänkuin hän olisi ollut kertomassa minulle jotakin eriskummallista, mutta päätti yllättäen olla kertomatta.
”E-en tiedä”, naaras lopulta kohautti lapojaan huolettomasti.
Olin hämilläni. Ehkä jopa vähän huolissani. Minttutassu oli alkanut yllättäen kuulostaa vastahakoiselta tai epävarmalta, ihankuin hän ei olisi halunnut kuulla esittämääni kysymystä. Ehkä hän salasi jotakin? Jotakin, jota tiesi, muttei voinut kertoa. Miksi Minttutassu olisi näinkin hermostunut puhuttaessa taivaan tähdistä? Nehän ovat vain tähtiä. Eivät mitään sen suurempaa. Vaikka olinkin hämilläni siitä, että tähdet olivat tyystin kadonneet, olin lopulta enemmän pettynyt siitä. Olisin nimittäin halunnut istua Minttutassun kanssa kauniin, tunnelmallisen tähtien täyttämän yötaivaan alla.
Unohdin jälleen ajatukseni, kun tunsin Minttutassun hajanaisesti liikahtelevan hännän. Pehmeä hännänpää oli liikkuessaan alkanut kutittaa minua leukani alta, mikä sai minut hetkeksi irvistämään omituisesti ja heilauttamaan itseäni hetkeksi poispäin naaraasta. Ravistin hieman päätäni, ja suuntasin katseeni jälleen synkeälle, tähdettömälle taivaalle.
//Minttu?
801 sanaa
