Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Kun olin saanut laskettua kuuteenkymmeneen, sallin itseni avata juuri sulkemani silmäni. Samalla nousin istuma-asennoltani kivellä. Käänsin päätäni ensiksi hiukan vasemmalle, sitten saman verran oikealle. Olin alkanut kääntämään ruumistani, jolloin kehoni oli kaatua kiveltä, saaden jalkani liukumaan hiukan kiveä pitkin, jolloin kynteni raapivat hieman kiven pintaa. Loikkasin kiveltä alas, ja kuopaisin sen ympärille pienen, mutta näkyvän uran tassullani. Tämä paikka olisi hyvä pitää mielessä. Tämän ympäriltä muut lähtivät. Lipaisin nopeasti huuliani, ja kohotin pääni ilmaan, nenä kohti taivasta sojottaen. Nuuhkaisin kerran, sitten toisen kerran, vielä kolmannenkin.
En kuitenkaan osannut hirveämmin erottaa hajuja. Ainoa haju, jonka edes jotenkin tunnistin, oli Villisielun. Senkin vielä vajavaisesti. Katselin pienen tovin kiveä, kunnes käännyin kannoillani ja tepsutin kääntymääni suuntaan. Olin vain puolivarma siitä, että löytäisin siitä suunnasta yhtään ketään. Tämäkin testi meni varsin hienosti. Hip hei, uusi oppilas. Sinusta ei ikinä kuoriudu kunnon soturia.
Halusin vain palata jo leiriin, vetäytyä oppilaiden pesään, upota sammalpetiini syrjäisessä oppilaiden pesän nurkassa. En edes ollut väsynyt tai uuvuksissa. Oikeastaan, olin jopa poikkeuksellisen pirteä ja energinen. Mutta tämä leikki tuli vain niin puskista ja sai minut ärtyneeksi. En edes saanut kunnolla aikaa ottaa Karhumyrskyn ja toisen soturin hajuihin kunnolla kiinni. Olin valinnut tämän tietyn suunnan oikeastaan siksi, että laskiessani kiven päällä, olin kuullut tästä suunnasta, hieman etäämmältä tiuskimista, jota tuotti todennäköisesti Karhumyrsky. Ja lähestyessäni kuuttakymmentä olin tältä suunnalta, suunnilleen samalta etäisyydeltä kuullut pieniä epämääräisiä ääntä. En ollut ihan varma, millä sanalla olisin kuvaillut sitä. Ei se nimittäin nujakointia varsinaisesti ollut. Jonkinlaista kömpimistä ehkäpä? Sellaista, että yrittäisi päästä johonkin korkeammalle pinnalle, muttei pääsisi. Ja tätä ääntä seurasi usein muutama heikko tömähdys maassa.
Nyt käskin itseni pysähtyä. Merkkaamani kivi näkyi enää vain jotenkuten takanani, ja ympäristöni pienoiset merkit vastasivat ääniä. Puunrungossa näkyi jonkinlaisia tuoreita kynnenjälkiä. Ja maassa puun alla sekä sen läheisyydessä näkyi hieman epämääräisiä merkkejä. Eikä minun täytynytkään nämä nähtyäni tavattoman kauaa etsiä. Kierrellessäni puita ja pensaita kohtasin lopulta Karhumyrskyn sokaisevanoranssit silmät. Kolli näytti ensin hieman yllättyneeltä, sitten vähän tympääntyneeltä. Ohjeistin tämän katseellani kohti kiveä, josta aloitin. Katsoin vielä hetken Karhumyrskyn perään, jolloin jatkoin saman alueen tutkimista. Toinen soturi löytyi suhteellisen läheltä paikkaa, josta Karhumyrsky löytyi. Hänen huomatessa minut, hän lähti Karhumyrskyn perään kohti kiveä. Ja niin lähdin minäkin.
Olin tarkoituksella jättänyt Villisielun viimeiseksi. Häntä minä kykenin varsinaisesti paikantamaan hajuaistini avulla. Harhailin jonkin aikaa kiven ympärillä, kunnes löysin suunnan, josta mestarini haju mielestäni kantautui parhaiten.
Löysin pienen, etäisesti pientä aukiota muistuttavan paikan. Katselin ympärilleni, nenäni käydessä kuumana. Tajusin olevani hämilläni. Villisielun haju näytti olevan ihan kaikkialla. Se näytti hajanevan kaikkiin ilmansuuntiin. Oliko minulla kestänyt niin kauan Karhumyrskyn ja toisen soturin kanssa, että Villisielu oli päättänyt juosta tällä aukealla maratoonin? Siitä olisi varmaan kylläkin jäänyt edes jonkinlaiset jäljet maahan. Vai oliko Villisielu vain käynyt pikaisesti tässä paikassa levittämässä hajujaan ja sitten etsinyt uuden piilon? Nostin tällä kertaa eturuumiini maasta, haistellen nyt tarkemmin tätä paikkaa. Mestarini tuoksu oli kuitenkin vielä tuore. Kurotin takajalkani hieman ylemmäs. Haju tuntui menevän mukanani ylemmäs päin.
Nousin taas neljän jalan varaan. Kävelin nyt lähellä olevien puitten luo, nojaten niitten runkoja vasten ja haistaen ilmaa. Villisielu taitaa olla puussa. Katselin ylös puiden oksia. Se ei ollut tämä puu. Peräännyin puun luota ja jatkoin kohti seuraavaa, pää yhä korkeuksia tiiraillen. Se ei ollut tämäkään. Kun käännyin kolmatta kohti, erotin puun varjoista, oksalta oleilemasta eriskummallisen tutut siniset silmät. Päästin hiljaisen, huvittuneen kehräyksen häntäni heilahtaessa kevyesti. Hyvän piilon keksit, senkin mokoma.
//Villi tai Karhu?
548 sanaa
