Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
Tunsin oloni yhä hieman uuvahtaneeksi työntyessäni ulos pentutarhasta aamun sarastaessa. Sammaleisien verhojen kulkiessa kehoni läpi mieleeni muistui eilinen, kun vein Pikipennun ja Minttupennun katsomaan leiriä. Olin tyytyväinen itseeni sen suhteen, miten pärjäsin heidän kanssaan. Kumpikin oli pysynyt näköetäisyydelläni ja aisoissa. En ollut lainkaan varma siitä, miten pärjäisin pikkupentujen kanssa, en ollut ennen tätä tiennyt, millaisia pienet pennut ovat. Se vasta olisikin ollut hyvä ensiaskel, jos kumpikin olisi kirkuen rynnännyt suoraa päätä lampeen. En halunnut ajatella pidemmälle sitä, millaista rankkua olisin voinut saada siitä. Tuntui, kuin minut oltaisiin voitu erottaa klaanista. Varsinkin, kun Minttupentu vaikutti olevan päällikön tytär. Tai niin Punatähden elekieli Minttupennulle antoi ymmärtää. Puhumttakaan siitä, miten Minttupentu kutsui tätä isäkseen.
Katsoessani taaksepäin pentutarhaan se oli alkanut näyttää minusta jo huomattavasti pienemmältä kuin aiemmin, ei pelkästään siksi, että tästä perspektiivistä se luontaisesti näytti tavallistaan pienikokoisemmalta.. Sisällä oli myöskin jo alkanut olla minulle ahdasta. Minä hädin tuskin mahduin sammaliini. Ja kun kävelin syvemmälle leiriin, siellä maannut kuusi ei enää näyttänytkään niin pelottavalta. Miten muka voisi tuollainen laho kanto syödä kissoja?
Vaelsin kuusipuun taakse lammen luo. Tunsin itseni yhä hieman varautuneeksi ollessani sen läheisyydessä, joten istahdin katselemaan sitä hieman kauempaa. Vesiputouksen nyt selkeästi kuuluva kumina tuntui rauhoittavan vielä unisen mieleni, muttei onneksi kyennyt vaivuttamaan sitä takaisin uneen. Se tuntui oudosti jopa herättelevän minua ja päätäni. Kimaltelevasta lammesta muistinkin, etten vieläkään ollut jutellut Taivaslaulun kanssa siitä, mitä tapahtui silloin aiemmin. Nyt kun mietin, siitähän oli ehtinyt kulua jo hyvän aikaa! Miten minä olinkaan voinut unohtaa koko asian? Mutten taaskaan nähnyt häntä leirissä sen ohi mennessäni. Hänet tunnistaisin jopa sivusilmästäni.
En ehtinyt olla aloillani turhan kauaa, ennenkuin havahduin ääneen leirin keskustalta. Se oli Punatähti. Nousinkin pikaisesti ylös ja kipitin keskusaukiolle. Ilmeisesti olisi uusia nimitettäviä kissoja tarjolla. Löydettyäni Mäntyviiksen suuntasin kohti häntä, pysähtyen tämän vierelle. Sitten päällikkö aloitti puhumisen:
”On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas.”
Ai, uusi oppilas? En olisi odottanut, että kyseessä olisi nimenomaan uuden oppilaan seremonia. En nimittäin ollut varma, olisiko pentutarhassa yhtäkään kuusikuista pentua. Vai.. olisiko Sammalpentu jo kuusikuinen?
”Pähkinäpentu, astu eteenpäin.”
Ajatusteni laukka pysähtyi kuin seinään. Mitä ihmettä? Olenko minä muka jo oppilaan vanha? Enhän minä voinut olla, vastahan minä tänne tulin! Tässä on täytynyt tapahtua joku sekaannus. Vai kuulinko väärin? Pakotin lopulta itseni astumaan eteenpäin. Pentutarhalla ei ollut juurikaan pentuja, joitten nimi olisi muistuttanit omaani, sekä Punatähti näytti katsovan juurikin minua.
”Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu”, päällikön punaruskea turkki loisti ylväästi viileässä auringonloisteessa.
Minua alkoi katsoa väkijoukon keskeltä mustavalkoinen kissa. Katsahdin pian myös häneen. Kissa lähti liikkeelle, kuten myös minäkin, kunnes reittimme tapasivat. Katselin kissaa, jota kutsuisin nyt mestarikseni. Hän varmaan on Villisielu.
Klaani mylvien toisti uutta nimeäni. Se oli harhauttaa minut mestaristani, mutta tovin kuluttua nimeni alkoi jo kuulostaa itsestäni luontevalta. Mestarini oli omituisen, mutta omalla tavallaan myös kauniin pyöreä muodoiltaan, mutta keskityin ennenkaikkea hänen silmiinsä. Ne olivat syvät ja puhtaan siniset, kuin vesiputous ja siihen yhtyvä lampi klaanin leirissä. Minusta tuntui, että minun pitäisi olla innoissaan ja iloinen, mutta oloni oli hieman tyhjä, ehkä vähän hölmö.Toivoin kuitenkin, ettei epävarmuuteni näkyisi mestarilleni. Seisoin ryhdikkäänä hänen edessään, silmissäni tiukka ja keskittynyt katse.
//Villi ehkä?
509 sanaa
