Pähkinätassu
Kirjoittaja: Ron
//Sivusin tätä jo chatissa, mutta lisään tän vielä tähän, että varmasti te kaikki muistatte. Tää tarinan alun miljöö on tarkoituksellisesti kuvailtu hyvinkin erilaisena, kuin mitä se oikeasti on. Syy tähän selitetään myöhemmin tarinassa. :))
”Et siis pidä hänestä?” Minttutassu käänsi katseensa jälleen minuun.
Pudistin päätäni nuoren naaraan kysymykselle. Vaihdoimme yllättäven usein kieliä liittyen mestareihimme. He olivat vain oppilaille luontainen puheenaihe. Toistin jälleen Minttutassulle, kuinka Villisielu oli mielestäni niin reikäpäinen ja luuli tietävänsä kaiken, syyttäen minua siitä ettei hän osannut opettaa minulle mitään.
”Saisi kuolla sinne pentutarhaan”, sylkäisin tassujeni eteen sanat, joita välittömästi kaduin.
Minttutassu katsahti minuun hieman pöyristyneenä. Ei ollut minun tapaistani puhua klaanilaisistani noin, olivat he kuinka aivottomia. Klaani oli perheeni, klaani oli ainoa turvani. Heiltä minä sain suojaisan pesän ja mukavan sammalpedin, heiltä sain riistaa vatsani täytteeksi ja raikasta vettä tyydyttämään janoni. He antoivat minulle kaiken, jonka tarvitsin hyvään elämään, ja minä kiittämätön toivoin heille kuolemaa ja kärsimystä. Jatkoimme pienen hiljaisuuden jälkeen keskustelua, nyt vaihtaen aihetta. Minttutassu tuntui unohtaneen koko asian. Se tuntui ensiksi omituiselta, mutta outous kääntyi nopeasti helpotukseksi.
Yötaivas oli säkenoivän upea. Tähdet olivat palanneet, ja niiden kirkkaan tuikkeen takana normaalisti sameaa väritöntä taivasta koristivat nyt kosmisten sinertävien ja purppuroiden lieskojen aggressiivinen tango. Värit heijastuivat taivaankaarelta vasten Minttutassun turkkia, sekoittuen epätavallissävytteisen punaruskean kanssa omituisiksi väreiksi, jotka saivat jo minun kokoiseni naaraan hohtamaan kuin hän olisi kuolleen kissan sielu. Minttutassu oli todella kaunis, kauniimpi mitä muistin. Hänen askeleensa olivat napakat, mutta keveät, katse komentava ja lumoava, ja äänenpaino oli tomera, mutta silti se kuulosti korvissani pehmeältä kuin sametti. Ohitsemme viheltävä hiljainen viima pöllytti nuoren naaraan paksua karvapeitettä, villiten öisten heijastuneiden värien tanssia.
Ajatukseni yllättäen katkesi. Kuulin etäältä ääntä. Kuin kissan uhkaavaa mourunaa. Sekä sähinää. Valo ympärillämme hälveni, värit Minttutassun turkilta perääntyivät. Minttutassu käänsi päänsä suoraan äänen kuulumissuuntaa kohti, kuunnellen sitä tarkkaan, Ikäänkuin hän olisi tiennyt, miksi joku pitää ääntä. Se joku tuntui kutsuvan häntä. Hetken kuulosteltuaan naaras kääntyi minuun, hänen silmiensä kirkkaansinisyys oli taittunut elottomaksi, sakean järviveden siniseksi.
”Minun täytyy mennä”, Minttutassu mutisi eleettömästi, lähtien heti tuon sanottuaan juoksuun kohti paikkaa, josta ääni kuului.
Huulteni välistä pääsi vain pieni, hömilö ”Mitä?”, ennenkuin lähdin Minttutassun perään. Luulin naarasta hieman hitaanlaiseksi, mutta nyt hän oli jopa käsittämättömän nopea. Hän pinkoi kuin adrenaliinin täyttämä jänis nummella, paeten saalistajaa. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä Minttutassun kannoilla. Ei vain siksi, että hän oli muuttunut äkkiä maantiekiitäjäksi, mutta aukea kuunvalon kyllästämä nummimaisema, jossa olin hänen kanssaan vielä hetki sitten istunut, muuttui nopeasti tiheäksi, synkäksi metsäksi, josta saatoin erottaa vain Minttutassun hännän, pimeitten oksien ja lehtien piiskatessa naamaani ja silmiäni vasten.
”Minttutassu”, huohotin hengitykseni alta. ”Minttutassu, odota!”
Minttutassu ei reagoinut mitenkään. Hän ei tuntunut edes kuulevan minua. Naaras vain juoksi päämäärättömän oloisesti, kuin etsisi irronnutta päätään. Vaikka toisinaan hän näytti tietävän, minne oli menossa.
Räpäytin nopeasti silmiäni, ja silloin oli Minttutassu kadonnut edeltäni. Ensimmäinen reaktioni tähän oli pysähtyä paikoilleni. Seuraava vetoni oli mennä hämilleni. Kun katselin hetken ympärilleni, en enää tiennyt, mistä suunnasta tulin, puhumattakaan siitä, mihin suuntaan olin juoksemassa. En nähnyt missään mitään merkkejä siitä, että olisin rynnännyt jostain kohtaa tälle pienelle aukealle. Aukea näytti koskemattomalta, ja suhteellisen vanhalta. Sitä varjostavat korkeat puut ja sitä ympäröivät pensaantapaiset näyttivät kuolleilta, tai vähintäänkin kuolevilta. Minulla ei ollut syytä tuntea itseäni uhatuksi, vaikka ympäristöni olikin suhteellisen aavemainen. Oli täysin hiljaista. Ei ollut merkkiäkään eläimistä, hyönteisistä, saatika kaksijaloista tai hirviöistä. En voinut vain jäädä tähän. Minttutassu käyttäytyi todella oudosti, hän saattaisi olla vaarassa. Mutta en tiennyt, mihin hän oli mennyt. Aukea oli niin synmetrinen ja synkkä, että eri suuntien erottaminen oli mahdotonta. Valikoin edestäni nopeasti paikan, josta juoksin läpi. Minulle ei jäänyt muuta valinnanvaraa, kuin toivoa, että valitsin oikean suunnan. Tällä kertaa en halunnut alkaa rynnimään ennätysvauhtia, vaan tyydyin puolilaukkaamaan päämäärätöntä ja polutonta tietä eteenpäin.
Nyt olin järven äärellä. Katsahdin taakseni, jossa synkeä metsikkö lepäsi, valmiina nielaisemaan minut kokonaisena. Edessäni oli jyrkänne, jonka alla taisi olla vettä. Jyrkänteen harjalla seisoi Minttutassu. Hänet huomattuani huokaisin helpottuneena.
”Minttutassu! Mitä ihmettä juuri tapahtui? Mistä lähtien olet ollut noin vikkeläjalkainen?”, taapersin kohti Minttutassua, joka ei näyttänyt liikahtavankaan.
Minttutassun pää katseli loivasti alas jyrkänteeltä, kohti vettä, jonka pinta ei ollutkaan niin kaukana alhaalla suhteessa jyrkänteen laitaan, mitä ensiksi odotin. Minttutassu mutisi jotakin, mistä en saanut selvää, ja pysähdyin paikoilleni hämmennyksestä. En ole varma kuvittelinko, mutta olin näkeväni vedestä Minttutassun edestä nousevan jotakin epämääräistä ja tummaa. Ne olivat ikäänkuin pitkäkyntiset etukäpälät, jotka kurottivat vedestä. Otin vielä muutaman askeleen naarasta kohti, kun nämä ´jalat´ hitaasti kietoutuivat Minttutassun kaulan ympäri, tarraten vakaan otteen tämän niskasta. Nyt lähdin ju puolijuoksuun naarasta kohti
”Minttutassu!!”
Vesi huokaisi intensiivisesti, kun Minttutassu riuhtaistiin veden alle. Olin avannut suuni napatakseni naarasta hännästä, mutten saanut tarrattua häneen tarpeeksi ajoissa. Jatkoin hätääntyneenä rinteen laidalle, paikkaan jossa Minttutassu juuri oli seissyt ja silmäilin synkkää vedenpintaa jäsenet täristen. Pinta ei juuri liikahtanut. Siihen ei ilmestynyt kuplia, kuten normaalisti, jos kissa pulikoi veden alla. Tunteeni ja ajatukseni olivat täysin sekaisin. En tajunnut täysin, mitä oli tapahtunut ja miksi. Ahdistunut paine rinnassani kasvoi, aloin hengittää kiivaammin. Silmissäni sumeni, päässäni pyöri, olin kaatua.
Heräsin säpsähtäen oppilaiden pesästä. Kehoni vieläkin värisi silkasta järkytyksestä ja sydämeni hakkasi. Olin nähnyt vain unta. Nostin varovasti päätäni ja ravistelin shokin pois kehostani. Se kerääntyi kasaan, ryömi selkääni pitkin alas jalkoihini, joitten kautta se imeytyi maaperään. Nyt kykenin kunnolla nostamaan jalkani. Seisahtaessani silmäni osuivat miltei heti ainutlaatuiseen, punaruskeaan turkkiin makaamassa pedillään. Olin todellakin nähnyt vain unta, Minttutassu oli turvassa.
Aamu oli vielä nuori, vain aniharva oppilas oli vielä tähän aikaan hereillä. Harjoituksien alkuun vierähtäisi vielä hetki. Tämän tajuttuani mieleni teki palata takaisin pedilleni, mutta tuollaisen unen jälkeen en mitenkään kykenisi nukahtamaan, jonka lisäksi vatsani kurni äkäisesti. Työnnyin siis oppilaiden pesästä viileähköön aamuilmaan ja suuntasin saaliskasalle.
//Iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. :PP
887 sanaa
