Perhopuro
“Kaikki hyvin”, nau’uin ja räpyttelin silmiäni koittaen päästä eroon ahdistavasta tunteesta, joka oli palannut takaisin veteen mentyä. Kiersin häntäni tiukemmin käpälieni yli. “Sain vain tarpeekseni kylmästä vedestä.”
Tupsuturkki nosti katseensa veden pinnasta ja katsoi minua. Hän näytti epäilevältä, mutta pysyi hiljaa. Kolli nousi vedestä hitaasti ja katsoi minua silmiin. Vastasin katseeseen, mutta en pystynyt katsomaan toista pitkään.
“Teinkö minä jotain?” Tupsuturkki kysyi varovaisesti. Tuon ääni oli hellä ja tunnusteleva enkä kokenut mitään painetta kertoa kollille mitään. Pidin kovasti kuinka tuo asetteli sanansa.
“Et suinkaan”, nau’uin pikaisesti ja koitin luoda kasvoilleni lämpimän hymyn.
“Olen ollut osallisena…” aloitin, mutta heitin nopeasti muodollisen puhetavan pois, “Viime viherlehden aikaan tipuin jokeen. Hyvä ystäväni pelasti minut, mutta ei itse selvinnyt.”
“A-anteeksi”, Tupsuturkki sanoi silmät laajeten, “En tiennyt.”
“Miten olisit voinutkaan tietää? Veden lähellä oleminen on minulle vaikeampaa kuin aikaisemmin, mutta toivun tapahtumista hyvin”, nau’uin rauhoittelevasti. En halunnut Tupsuturkin huolestuvan tai mikä pahempaa säälivän minua tapahtumien takia. Ne olivat osa menneisyyttäni ja osa nykyistä minua enkä siksi tarvinnut erikoiskohtelua.
“En halua pelon viedä minulta tilaisuutta viettää kanssasi tätä ihanaa iltapäivää”, totesin päättäväisesti ja nousin seisomaan. Tassutin hieman lähemmäs toista soturia ja aivan veden rajaan. Olisin sanojeni arvoinen soturi enkä lähtisi karkuun vettä. Jänötassun kohtalo oli valitettava, mutta Tähtiklaani oli varmasti pelastanut meistä juuri minut jostakin tietystä syystä enkä uskonut, että esi-isäni haluaisivat minun antavan traumaattisen kokemuksen evätä minulta kokonaista elämää.
//Tupsu?
