Perhopuro
“Jonka kanssa haluaisin pentujako?” kysyin, mutta en aikonut antaa Tupsuturkille aikaa vastata, “Valehtelisin, jos vastaisin kieltävästi.”
Turkkini kihelmöi ja halusin puhjeta hymyyn. Tupsuturkin ilme oli kuitenkin muuttumaton. Kolli näytti melkein pettyneeltä kuin olisin tunnustanut ihastukseni maan matosille hänen sijastaan!
“En kuvitellut, että pystyisin koskaan enää ihastua samalla tapaa kuin Jänötassun kanssa. Meillä oli jotain, jota en koskaan ollut havainnut muiden välillä”, totesin koittaen paikata äskeistä kömmähdystäni. Ehkä kollisoturi nappaisi kiinni sanoistani ja kääntäisi huolestuneen ilmeensä omaa iloani vastaavaan hymyyn.
“Tajuat ehkä mihin sinua johdattelen. En kuitenkaan halua kiirehtiä, mutta, Tupsuturkki, sinun rinnallasi viettäisin mielelläni aikaan enemmän kuin ystävinä”, jatkoin madaltaen ääntäni. Klaanin tuntien sana kulkisi nopeasti, jos joku nyt kuulisi meidän puhuvan tälläisiä ja sitä halusin kaikista vähiten. Minun ja Tupsuturkin asiat saisivat pysyä meidän välisinä vielä sen hetken, kun itse vielä selvittelimme niitä.
Sanoilla kesti liueta välillemme, mutta tunsin niiden muodostavan jonkinlaisia siteitä joista ei pääsisi pakoon vaikka kolli kieltäisikin tuntevansa samoin kuin minä. Uskoin kuitenkin, että hänen hermostuneisuutensa ei ollut samanlaista kaikkien kanssa.
Kun olin katsellut Tupsuturkkia vuorovaikutuksessa muiden kissojen kanssa, olin saanut nähdä aivan toisenlaisen puolen soturista. Vaikka en ihan suoraan osannutkaan määrittää mikä Tupsuturkissa muuttui minun seurassani.
//Tupsurupsu 😮
