Pihkapentu
Kirjoittaja: Nagini
Oranssinruskean kollin turkki oli pörrössä, sillä kylmä tuuli puhalsi leirin yllä. Vaikka kovin viima ei yltänyt pentutarhaan asti, Pihkapentu kuuli tuulen ulvonnan, ja halusi tehdä niin kuin soturit tekevät ja pörhistellä turkkiaan. Hän ei yrittänyt isotella muille, vaan halusi vain näyttää soturilta turkki pörhössä. Pihkapentu oli nimittäin jo nyt isompi kuin muut pentutarhan pennut. Hän ei kuitenkaan ollut voimakkain pennuista, vaan näytti ennemminkin heistä kaikista heikoimmalta. Kollin jalat olivat melkein naurettavan pitkät pienelle pennulle, eikä tullut kuuloonkaan että hän olisi hallinnut niitä. Hän oli auttamattoman kömpelö, mutta osallistui silti aina leikkitappeluihin muiden pentujen kanssa vaikka hävisi lähes joka kerta. Pihkapentu kuitenkin halusi tulla parhaaksi soturiksi, ja halusi aloittaa harjoittelun jo pentutarhassa ollessaan.
”Hiutalepennun ja Kylmäpennun kanssa on ihan tylsä leikkiä”, Jääpentu naukaisi vieressään pörhistelevälle Pihkapennulle. Oranssinruskea kolli vilkaisi toista pentua, mutta ei vastannut mitään. Hän ei halunnut sekaantua sisarusten välisiin kinoihin.
”Mennäänkö tutkimaan leiriä?” Jääpentu kysyi madaltaen ääntään. Pihkapentu kohotti kulmiaan kollin idealle. Ruusutuike ei ilahtuisi, jos he lähtisivät ilman lupaa pois pentutarhasta. Toisaalta, ajatus leirin tutkimisesta kutkutti Pihkapennun mieltä ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä innostuksesta. Kolli heilautti korviaan hyväksyvästi.
Jääpentu pudottautui matalaksi, ja Pihkapentu seurasi toisen pennun esimerkkiä. Jääpennun vaanimisasento oli vakaa ja näytti luontevalta, mutta Pihkapentu joutui tekemään töitä pysyäkseen tasapainossa honteloilla jaloillaan. Hänestä tuntui hyvin epämukavalta, kun hän lähti seuraamaan Jääpennun punaruskeaa turkkia pentutarhan laitaa pitkin kohti tuulessa heiluvaa sammalverhoa. Kultaiset valonsäteet siivilöityivät verhon lävitse ja maalasivat pentutarhan maahan kirkkaita viivoja. Toisin kuin Jääpentu, joka tuijotti ahnaasti sammalverhoa, Pihkapentu ymmärsi pitää silmällä pesän toisella laidalla loikoilevaa Ruusutuiketta. Naaras oli kuitenkin keskittynyt heittelemään sammalpalloa Taivaspennun kanssa, eikä hän huomannut mihin he olivat matkalla. Jääpennun sisarukset, Kylmäpentu ja Hiutalepentu, olivat ruokatauolla emonsa vatsalla. Heistäkään ei olisi huolta. Ainoastaan pesän perällä olevat klaanivanhimmat saattaisivat tulla Pihkapennun ja Jääpennun tielle, sillä he olivat hereillä. Sumusilmästä ei todennäköisesti ollut vaaraa, sillä hän oli sokea, mutta Naarmunenä saattaisi hyvinkin estää heiltä hauskan tutkimusretken.
Koska Pihkapentu oli keskittynyt niin kovin tarkkailemaan muita, hän ei huomannut, että Jääpentu oli pysähtynyt, ja törmäsi siksi punaruskeaan kolliin. Hän menetti tasapainonsa ja kellahti pentutarhan kovalle maalle. Jääpentu sähähti ja kääntyi ympäri silmissään kiukkuinen katse. Pihkapennun korvia kuumotti, kun hän kömpi ylös maasta niin nopeasti kuin pitkiltä jaloiltaan kykeni.
”Sentään minä varmistan ettei kukaan huomaa, mitä teemme”, Pihkapentu sihahti puolustukseksi hampaidensa välistä. Jääpentu pyöräytti jäänsinisiä silmiään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän viittilöi pentukaverinsa vierelleen, sillä he olivat saapuneet sammalverhon luo. Verho heilui laiskasti ulkona puhatavan tuulen voimasta, ja valonsäteet siivilöityivät sen lävitse. Pihkapentu siristeli silmiään kirkkaudessa ja tunsi jännityksen nipistävän tassujaan. Ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, Jääpentu oli jo pistänyt päänsä sammalverhon lävitse. Pihkapentu seurasi toista pentua nopeasti perässä, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen leirin. Hän ehti tuntea kuonossaan kevyen tuulen ja haistaa leirin tuoksun, ennen kuin joku tarttui häntä niskavilloista ja nosti ilmaan. Sumusilmän ominaistuoksu täytti Pihkapennun nenän, ja hän tiesi sokean klaanivanhimman kiikuttavan häntä muiden pentujen luo. Kollin pitkät jalat osuivat aina aika ajoin maahan Sumusilmän keinuvassa kävelyssä.
“Päästä minut alas!” Pihkapentu kuuli Jääpennun kitisevän. Hän vilkaisi sivulle ja näki Naarmunenän retuuttavan punaruskeaa kollia pois sammalverhon luota. Toisin kuin Pihkapentu, joka pysyi kiltisti paikoillaan Sumusilmän leuoissa, Jääpentu riuhtoi itseään irti Naarmunenän otteesta. Pihkapentu ei käsittänyt, miksi Jääpentu yritti päästä irti häntä neljä kertaa isomman kissan leuoista irti. Vaikka Naarmunenä ei ollutkaan enää elämänsä parhaassa kunnossa, kai Jääpennulla oli sen verran järkeä, että ymmärsi irti pääsemisen olevan mahdotonta?
“Ette te voi lähteä pentutarhasta seikkailemaan yksin, teidän täytyy kysyä lupaa Ruusutuikkeelta”, Sumusilmä torui lempeästi laskettuaan Pihkapennun alas Ruusutuikkeen pedin viereen. Naarmunenä raahasi Jääpennun Pihkapennun viereen ja tuijotti heitä molempia tiukasti. Sumusilmäkin katseli pentuja, ja hänen sokeat silmänsä tuntuivat näkevän Pihkapennun lävitse. Vaikka Pihkapentu pitikin Sumusilmästä, hänen mielestään klaanivanhimman sokeat silmät olivat hieman pelottavat ja hänen katseensa sai aina kylmät väreet kulkemaan pitkin kollin selkää.
“Me harjoittelimme Jääpennun kanssa vaanimista ja halusimme nähdä miten soturit tekevät sen”, Pihkapentu naukaisi ja röyhisti rintaansa valheen mukana. Jääpentu nyökytteli kollin vieressä. Sumusilmä huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään.
“Eivät soturit vaani leirissä. He vaanivat saalistaessa tai opettaessa oppilaitaan.” Pihkapennun meripihkaiset silmät kirkastuivat ja hän vilkaisi Jääpentua, jonka silmät kiiluivat hämärässä sen näköisinä, että hän ajatteli samaa kuin Pihkapentu. Seuraavan kerran he voisivat karata Jääpennun kanssa leiristä jonkin partion mukaan! Sumusilmä tuntui kuitenkin aavistavan pentujen idean ja kiirehti estämään heitä.
“Ja ei, en tarkoittanut sitä, että seuraavalla kerralla te lähdette pois leiristä katsomaan soturien vaanimista. Muistattehan sen, että kaikkia leiristä pois lähteviä pentuja rangaistaan. Pahimmassa tapauksessa saatatte jäädä pentutarhaan vielä hyvin pitkäksi aikaa!” Pihkapentu painoi päänsä alas klaaninvanhimpien katseilta. Totta kai hän tiesi karkaamisesta seuraavan rangaistus, mutta ei voinut mitään uteliaisuudelleen.
“Kyllä te ehditte vielä juosta leirissä ja ulkona niin paljon kuin haluatte, ja enemmänkin”, Naarmunenä totesi. Sitten kolli kääntyi ja tassutti omalle pedilleen nukkumaan. Sumusilmäkin seurasi ystäväänsä ja käpertyi sammalille. Ruusutuike oli kuullut pentujen ja klaanivanhimpien välisen sanailun, ja veti nyt Jääpennun niskasta viereensä ja ryhtyi sukimaan pentuaan. Tällä kertaa Jääpentu sentään tajusi olla rimpuilematta pois. Pihkapentu odotti Ruusutuikkeen sanovan jotain, mutta tajusi pian, ettei naaras aikonut sanoa mitään, sillä klaanivanhimmat olivat hoitaneet torumisen hänen puolestaan.
Jääpennun ilme oli synkkä, eikä Pihkapentu halunnut jäädä kollin seuraksi. Hän jätti Jääpennun emonsa hoiviin ja suuntasi askeleensa kohti pesän keskellä olevaa sammalpalloa. Vaikka he eivät päässeetkään tutkimusmatkalle, ainakin hän voisi harjoitella vaanimista sammalpallon kanssa. Oranssinruskea kolli pudottautui niin matalaksi, että tunsi vatsakarvojensa hipovan maata, ja lähti ottamaan haparoivia askelia eteenpäin. Jokaisella askeleella Pihkapennun hontelo keho keinahti voimakkaasti sivulle ja hän meinasi kaatua. Hän ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan jännitti lihaksiaan yhä enemmän jokaisella askeleella, kunnes oli tarpeeksi lähellä sammalpalloa. Sitten Pihkapentu ponkaisi takajaloillaan vauhtia ja hyppäsi etutassut ojossa pallon kimppuun. Pennun terävät kynnet upposivat pehmeään sammaleeseen, kun hän laskeutui pallon päälle. Kolli pyörähti maassa pari kertaa ympäri hypyn voimasta ja hihkaisi innosta. Hän oli napannut saaliin!
Pihkapentu oli ollut niin keskittynyt vaanimiseen, ettei ollut huomannut miten hopeanvalkoinen soturui oli astellut pentutarhaan. Kun hän kömpi ylös maasta, Taivaspentu asteli hänen luokseen.
“Haluatko tulla ulos minun ja Hopeaputouksen kanssa?” naaras kysyi. Pihkapentu vilkaisi hopeanvalkoista kollia, joka puhui Ruusutuikkeen kanssa. Hän oli ilmeisesti Hopeaputous.
“Tietenkin”, Pihkapentu vastasi innoissaan siitä, että Ruusutuike ei ollut kieltänyt häneltä pentutarhasta poistumista. Ainakin nyt hän pääsisi tutkimaan leiriä!
“Isäni Hopeaputous lupasi näyttää meille leiriä”, Taivaspentu kertoi, kun he tassuttivat sammalverhon luo.
“Me pääsimme tänään jo melkein käymään leirissä Jääpennun kanssa”, Pihkapentu naukaisi ja röyhisti rintaansa. Taivaspentu katsoi yllättyneenä kollia, ja hän jatkoi:
“Meidän piti mennä tutkimaan leiriä salaa, mutta Naarmunenä ja Sumusilmä saivat meidän kiinni.”
“Ainakin nyt pääsemme näkemään leirin”, Taivaspentu naukaisi. He olivat saapuneet sammalverhon luo. Hopeaputouskin oli saapunut heidän viereensä, ja hän raotti sammalverhoa tassullaan. Pihkapennun häntä värisi innostuksesta, kun hän astui Taivaspennun vierellä ulos pentutarhasta.
Sokaiseva kirkkaus ympäröi oranssinruskean kollin, ja hänen oli painettava silmänsä kiinni. Jokin kylmä pisteli Pihkapennun tassuja ja sai hänet nostelemaan jalkojaan, kun hän yritti totutella kirkkauteen. Kun kolli sai lopulta silmänsä auki, hän huomasi maan olevan valkoinen. Valkoinen aine kimalsi auringossa ja se sattui Pihkapennun silmiin, mutta hän piti silmänsä väkisin auki. Hänen vierellään Taivaspentu haisteli ja lopulta maistoi valkeaa höttöä.
“Se on lunta”, Hopeaputous kertoi heille. Pihkapentu ei voinut vastustaa kiusausta vaan kumartui itsekin haistelemaan lunta. Lumi ei haissut muulta kuin kylmältä, ja kun hän lipaisi sitä kielellään, se oli kuin jäistä vettä. Hänen tassujaan paleli, mutta ne alkoivat turtua nopeasti lumen kylmyyteen. Taivaspentu ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut lumesta, vaan hän oli huomannut kastanjanrusekan kollin leirin laidalla. Naaras tuuppasi Pihkapentua ja osoitti kollin hänelle.
“Mennään hänen luokseen”, Taivaspentu ehdotti. “Hänellä on varmaan jotain juttuja, mitä me voitaisiin harjoitella ennen kuin meistä tulee oppilaita. Silloin oltaisiin oppilaina jo tosi hyviä!”
Koska Pihkapentu halusi oppia paljon ja tulla hyväksi soturiksi, hän ei kieltäytynyt.
“Mennään vain!” hän naukaisi ja lähti loikkimaan leirin halki kohti kastanjanruskeaa kollia Taivaspentu kintereillään. Kastanjanruskea kolli oli paljon isompi kuin kumpikaan pennuista, mutta näytti nuorelta, joten Pihkapentu uskoi hänen olevan oppilas. Hän toivoi oppilaan opettavan heille jotain uusia taitoja. Silloin Pihkapentu saisi hieman etumatkaa muihin verrattuna, ja hänestä voisi tulla soturi hyvin nopeasti!
“Hei!” Pihkapentu naukaisi, kun he olivat saapuneet kastanjanruskean kollin luokse. Kolli käänsi päänsä kohti pentuja, ja Pihkapentu hätkähti hänen oransseja silmiään. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenelläkään yhtä oransseja silmiä.
“Minä olen Pihkapentu ja tässä on Taivaspentu”, kolli esitteli ja yritti seistä mahdollisimman suorassa. “Kuka sinä olet?”
// 1347 sanaa
Karhu? Taivas?
(27kp!)
