Pihkapentu
Kirjoittaja: Nagini
Pihkapentu puristi omaa sammalnyyttiään tiukasti hampaidensa välissä ja yritti olla irvistämättä pahalle maulle, joka irtosi vanhoista makuualusista hänen kielelleen. Hän halusi näyttää pystyvänsä tähän, koska tiesi etenkin Jääpennun tulevan kateelliseksi siitä, että hän oli päässyt käymään ulkona. Siksi oranssinruskea kolli seurasi mahdollisimman tarkasti Karhutassun liikkeitä, kun kolli johdatti hänet ulos Kuolonklaanin leiristä.
Kuten leirissäkin, myös leirin ulkopuolella maa oli lumen peitossa, eikä Pihkapentu voinut olla hämmästelemättä sen valkeutta ja kirkkautta. Aurinko paistoi matalalta ja häikäisi silmiä, kun se osui lumeen. Valkoinen lumi kimalsi kirkkaammin kuin itse aurinko. Ilmassa oli pakkasta, ja se nipisteli Pihkapennun nenänpäätä. Kylmyys pisteli ilkeästi myös pienen pennun tottumattomia käpäliä, mutta Pihkapentu päätti vain purra hammasta yhteen ja olla välittämättä kylmästä pakkasilmasta. Kollin niskaa särki sammalen kantamisesta, ja hän oli hyvin iloinen, kun sai laskea ne leirin ulkopuolelle lumiseen maahan Karhutassun jäljessä. Pihkapentu vilkaisi kateellisena oppilaan ruumiinrakennetta, joka oli kevyt mutta samalla myös voimakas. Jopa pienen sammalnyytin kantaminen leiristä ulos oli saanut Pihkapennun tuntemaan rasitusta lihaksissaan, kun taas Karhutassu ei näyttänyt tuntevan mitään. Pihkapennun ainoa toivo oli, että hän kasvaisi kuiden vieriessä eteenpäin ja oppisi myös hallitsemaan kehoaan yhä paremmin. Hänestä kuitenkin tuntui pahalta, sillä hän ei pärjännyt edes pentujen välisissä leikkitappeluissa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, Karhutassu naukaisi, ja pyörähti ympäri takaisin leiriä kohti. Pihkapentu viivytteli kuitenkin vielä hetken ulkona. Hän olisi halunnut jäädä ulos pidemmäksi aikaa ja lähteä kiertämään Kuolonklaanin reviiriä, sillä leirin ympärillä oleva metsä veti pentua puoleensa. Uudet ja mehukkaat tuoksut leijailivat Pihkapennun nenään, kun hän veti syvään henkeä. Hän saattoi jo kuvitella itsensä puiden lomaan juoksemaan saaliin perässä tai taisteluharjoituksiin läheisen männyn alle. Kollin käpäliä syyhytti lähteä tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä, mutta hän tiesi ettei voinut. Karhutassu oli jo pujahtanut takaisin leiriin, ja Pihkapennunkin oli pakko lähteä takaisin sisälle.
Oranssinruskea kolli joutui räpistelemään ruipeloilla jaloillaan kiireesti Karhutassun perään, sillä oppilas oli ehtinyt jo melkein parantajan pesälle. Lumi luisti tassujen alla ja onnistui melkein kaatamaan Pihkapennun, mutta hän sai kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä. Karhutassu oli juuri astumassa sisälle parantajan pesään, kun Pihkapentu sai oppilaan kiinni.
Parantajan pesä oli kahden kivilohkareen välissä, ja aivan kuten pentutarha, sekin oli hyvin hämärä. Paikka tuntui muutenkin hyvin samanlaiselta kuin pentutarha, paitsi että ilma oli tunkkainen ja sakea yrttien tuoksusta. Pihkapennun viikset värisivät, kun hän pidätteli aivastusta.
Pesän perällä erottui hämärä kissan hahmo, jonka Pihkapentu tiesi olevan Kuolonklaanin parantaja, Hehkuaskel. Hehkuaskelen turkki oli pikimusta, mutta kolli erotti hänet juuri ja juuri valkoisten tassujen ansiosta. Kun parantaja huomasi Karhutassun ja Pihkapennun, hän tassutti heidän luokseen. Oranssinruskea kolli korjasi vaistomaisesti asentoaan suoremmaksi näyttääkseen isommalta ja vanhemmalta parantajan edessä.
“Tulimme hakemaan sammalta”, Karhutassu naukaisi nyökättyään ensin pienen tervehdyksen. Hehkuaskel vilkaisi Karhutassua ja Pihkapentua nopeasti.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, hän naukaisi ja katosi pesän hämärään. Pian naaras palasi heidän luokseen suussaan suuri pala puhdasta sammalta.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään.” Karhutassu nappasi sammalet suuhunsa ja mumisi jotain Hehkuaskeleelle, ennen kuin viittilöi Pihkapennun seuraamaan häntä. Ruipelo kolli kohtasi parantajan keltaiset silmät, jotka olivat täynnä lämpöä, ennen kuin käännähti kannoillaan ja säntäsi jälleen Karhutassun perään.
Pentutarhalla Karhutassu laski sammalet maahan ja näytti Pihkapennulle, miten niistä tehtiin uusi ja hyvä makuualusta. Pentu seurasi ensin vierestä miten Karhutassu taputteli sammalet tiiviiksi pediksi, ja teki sitten itse perässä. Uusien sammalten laittaminen paikoilleen oli huomattavasti helpompaa kuin vanhojen rullaaminen, ja Pihkapentu tunsikin ylpeyden kihelmöivän rinnassaan, kun kaikki makuualuset oli saatu valmiiksi. Sen lisäksi, että hän oli oppinut rullaamaan vanhat sammalet sekä levittämään uudet makuualuset maahan, hän oli päässyt käymään leirin ulkopuolella. Kukaan muu pentu ei ollut vielä nähnyt leirin ulkopuolelle, eikä oranssinruskea kolli malttanut odottaa että pääsisi kehuskelemaan sillä muille.
“Minun täytyy nyt mennä”, Karhutassu sanoi, kun viimeinenkin sammalhippu oli paineltu tiiviiksi alustaksi pentutarhan reunoille. Pihkapentu ei voinut olla tuntematta jälleen kateuden pistosta tuota oranssisilmäistä oppilasta kohtaan. Hänen ei tarvinnut maata pentutarhassa päivät pitkät vaan hän sai oppia jotakin joka päivä. Kenties kateus näkyi pennun meripihkaisista silmistä, sillä Karhutassun olemus tuntui pehmenevän hetkeksi.
“Nähdään, sitten kun sinut on nimitetty oppilaaksi”, kolli tokaisi, ennen kuin kääntyi ympäri ja tassutti pois.
“Kun minusta tulee oppilas, aion haastaa sinut taisteluharjoituksiin!” Pihkapentu huusi Karhutassun perään. Oppilas vilkaisi olkansa yli ruipeloa pentua ja pyöräytti oransseja silmiään. Pihkapentu virnisti itsekseen tyytyväisenä, vaikkakin tunsi edelleen pienen kateuden ja kärsimättömyyden raapivan sisintään. Hän olisi antanut mitä vain, että olisi jo oppilas.
// 696 sanaa
