Pihkatassu
Kirjoittaja: Nagini
Auringon ensisäteet osuivat Pihkatassun hännänpäähän, kun hän heilautti sitä laiskasti parantajan pesässä. Sen hetkellinen lämpö sai kollin kääntämään katseensa pesän suuaukkoa kohti. Tumman meripihkanväriset silmät siristyivät, kun kirkas valo osui hänen silmiinsä. Pihkatassu kohottautui istuma-asentoon sammalillaan ja kääntyi kohti pesän suuta. Hän vilkaisi vasenta takajalkaansa. Lonkassa oleva haava oli alkanut jo arpeutua, sillä se ei enää vuotanut verta. Hehkuaskel oli kuitenkin levittänyt siihen jonkinlaisen hauteen. Naaras oli ikään kuin ohimennen kertonut sen olevan kultapiiskusta tehty haude, joka edesauttaa haavojen paranemista. Pihkatassu tiesi kuitenkin, että parantaja valmisteli häntä jo parantajaoppilaaksi. Se tuntui olevan ainakin Hehkuaskeleen mielestä Pihkatassun ainoa kohtalo, vaikka hän ei sanonutkaan sitä ääneen.
Pihkatassu oli miettinyt paljon parantajuutta lepäillessään parantajan pesässä. Hän ei halunnut vielä uskoa sitä, että hänestä ei voisi tulla ikinä soturia. Kolli yritti takertua Hehkuaskeleen muutama päivä sitten sanottuihin sanoihin, kun hän oli luvannut yrittävänsä saada Pihkatassun vielä jatkamaan soturikoulutustaan. Mutta edelleenkään Pihkatassun runnotussa jalassa ei ollut tuntoa. Ja ilman tuntoa hän ei voinut liikuttaa jalkaansa, mikä tarkoitti sitä, ettei hän voinut käyttää sitä kävelemiseen tai mihinkään muuhun. Ja soturikoulutuksessa oppilaita koulututettiin niin saalistamaan, taistelemaan kuin kiipeilemäänkin. Ja mihin kaikkeen näistä kolmijalkainen kissa pystyi? Pihkatassu yritti kuvitella itsensä saalistamaan, vaanimaan kolmen jalan voimin. Hänellä olisi täysi työ pitää itsensä tasapainossa saati sitten edes yrittää napata vikkelää saaliseläintä. Taistelukentälläkään asiat eivät olisi yhtään sen helpompia. Täysin terve nelijalkainen kissa saisi hänet helposti kumoon ja ties mitä vahinkoa aikaan. Kiipeily nyt ei tulisi kuuloonkaan, kun yksi jalka vain laahasi perässä.
Oliko Pihkatassulla siis edes mitään vaihtoehtoa? Vaikka hän yrittikin joka päivä piristää itseään ja kuvitella, miten saisi vielä joku päivä soturinimensä, todellisuus alkoi tulla vastaan. Ja se sattui enemmän entä mikään.
Pihkatassun kasvot olivat ilmeettömät, kun hän istui sammalillaan. Voi miten hän olisikaan halunnut loikkia leiriin ja etsiä Henkäysvarjon käpäliinsä ja kysyä, mitä he tekisivät tänään. Yksinäinen turhautumisen kyynel vieri kollin oranssinruskeaa poskea pitkin alas. Hän ei ollut vielä edes onnistunut liikkumaan yksin ilman tukea, vaikka onnettomuudesta oli kulunut jo monta päivää. Hän oli tehnyt Hehkuaskeleen antamia harjoituksia, mutta tässä hän oli – edelleen rampana parantajan pedillä.
Turhautuminen sai Pihkatassun melkein vingahtamaan kuin säälittävä pentu. Hän kuitenkin piti vikinän sisällään, ja hengitti syvään. Sitten hän ponnisti itsensä seisomaan.
Tuntui kummalliselta seistä. Toki Pihkatassu oli seissyt aiemminkin ja jopa kävellyt Hehkuaskeleeseen nojaten, mutta silti painon jakaminen kolmelle jalalle tuntui oudolta. Erityisesti, kun hän tunsi lonkkansa lihaksissa vasemman jalan painon, mutta ei tuntenut itse jalkaansa. Kolli vilkaisi takajalkaansa, ja huomasi sen roikkuvan holtittomasti hänen vieressään. Pihkatassu yritti varovasti nostaa sitä, jotta se ei laahaisi maassa, mutta yritys sai hänen lonkassaan olevan haavan polttelemaan. Huokaisten kolli päätti antaa jalan olla, ja lähti varovasti kinkkaamaan ulos pesästä.
Käveleminen oli hidasta ja horjuvaa möngerrystä. Pihkatassun tasapaino horjui jokaisella askeleella, sillä hän ei ollut vielä tottunut liikkumiseen toista takajalkaansa. Hän ei kuitenkaan halunnut luovuttaa. Muutaman haparoivan askeleen jälkeen Pihkatassu oli saavuttanut parantajan pesän suuaukon, ja hän näki leirin aukion.
Muutama kissa makoili aurinkoisissa läikissä ja vaihtoi kieliä keskenään. Tuoresaaliskasa oli lähes täysi, sillä ilmeisesti päivän ensimmäinen saalistuspartio oli jo käynyt reissunsa. Pentutarhan sammalverho heilui, kun pennut tappelivat siellä keskenään. Nuorten kissanalkujen innokaat vingahdukset kaikuivat leirissä. Niiden kimeät äänet saivat Pihkatassun viikset värisemään, sillä ne toivat hänen mieleensä edelleen elävästi omat pentuaikansa. Jos hän vain olisi voinut palata ajassa taaksepäin siihen päivään, jolloin hän sai oppilasnimensä. Sitten hän olisi voinut tehdä kaiken toisin. Opiskella ahkerammin. Olla joutumatta onnettomuuteen. Ja mikä tärkeintä, olla tappamatta Minttuvarjoa. Ajatus naaraan kehosta, joka paiskautui hänen omaansa vasten ukkospolulla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Pihkatassun selkää. Hänen kuuli edelleen soturin pelonsekaisen äänen huutavan hänen nimeään pois ukkospolulta. Joka yö Minttuvarjon huuto vainosi häntä, kun Pihkatassu eli onnettomuuden yhä uudestaan ja uudestaan. Hän oli herännyt monta kertaa hikisenä ja suu auki huutoon, kun unen hirviö oli lähestynyt häntä ukkospolkua pitkin. Pihkatassu oli jopa kerran huutanut ääneen, jolloin Hehkuaskelkin oli herännyt. Tämä ei ollut kuitenkaan kertonut naaraalle unistaan, vaan sanonut vain nähneensä jotain painajaista, jota ei enää muistanut. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt mainita unistaan jotain. Mutta toisaalta, ei Hehkuaskel voisi tehdä niille mitään, vaikka tietäisikin. Tieto saisi naaraan vain katsomaan häntä surullisena ja puhumaan hänelle entistäkin pehmeämmällä äänellä.
Kuin lukien Pihkatassun ajatukset, Hehkuaskel astui sisälle leiriin. Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Hänen vieressään tassutti Henkäysvarjo. Kumpainenkin oli syventynyt hiljaiseen keskusteluun.
Pihkatassu huomasi yllättyvänsä näystä, vaikka olisihan hänen pitänyt arvata, että Hehkuaskel kertoisi hänen mestarilleen hänen voinnistaan. Mutta miksei Henkäysvarjo ollut tullut käymään hänen luonaan ja kysynyt itse? Muutenkin näytti siltä, että Hehkuaskeleen ja Henkäysvarjon keskustelu oli salainen, eikä sitä oltu tarkoitettu muiden korville. Pihkatassu oli varma, että he puhuivat hänestä, sillä mitä muutakaan yhteistä heillä oli?
Pihkatassu puhalsi ilmaa sieraimistaan. Jos hänen typerä jalkansa olisi toiminut, hän olisi voinut livahtaa huomaamatta lähemmäs kuuntelemaan. Mutta nyt sitä oli edes turha yrittää, joten ainoa vaihtoehto olisi vain mennä suoraa Henkäysvarjon ja Hehkuaskeleen luokse. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaakaan horjuvaa askelta eteenpäin, kun Hehkuaskel huomasi hänet. Naaraan keltaiset silmät suurenivat yllätyksestä hänen nähdessään Pihkatassun nilkuttavan leirin halki. Parantaja kiirehti kollin luokse Henkäysvarjon katse kiinni mustassa turkissaan.
“Mistä te oikein puhuitte?” Pihkatassu sihahti antamatta Hehkuaskeleelle tilaisuutta tervehtiä. Naaras pysähtyi kollin vierelle ja kosketti varovasti hänen lapaansa hännällään. Pihkatassu kavahti kosketusta sivulle, mutta menetti siinä samassa tasapainonsa ja kaatui kyljelleen leirin kovalle maalle. Hän tunsi korvissaan kuumotuksen kömpiessään ylös maasta. Henkäysvarjo oli nähnyt koko tilanteen, eikä se todellakaan ollut mikään etu Pihkatassulle. Jos hän kaatui jo pienestä kosketuksesta, miten hän selviäisi taisteluista? Tai ylipäätään mistään soturin askareista?
“Pihkatassu, sinun tulee ottaa vielä rauhallisesti”, Hehkuaskel sanoi, mutta ymmärsi sentään olla auttamatta häntä ylös maasta. Kolli mulkaisi parantajaa. Henkäysvarjo oli tassuttanut sillä aikaa heidän luokseen. Nyt hän silmäili oppilastaan – tai oikeastaan Pihkatassun rikkinäistä jalkaa. Soturin katse tuntui polttavan hänen turkkiaan, niin arvioiva se oli. Jos vain tuo katse saisi jalkaani tunnon, Pihkatassu mietti hammasta purren, kun Henkäysvarjo siirsi katseensa hänen silmiinsä.
“Me puhuimmekin juuri sinusta”, Henkäysvarjo sanoi sen pidemmittä puheitta. Ei Pihkatassu ollut odottanutkaan mestariltaan pitkää suruvalittelua murtuneesta jalastaan, sillä ei Henkäysvarjo ollut sellainen. Ihme kyllä soturin suoraselkäisyys sai Pihkatassun olon paremmaksi. Hän ei enää jaksanut kuunella Hehkuaskeleen lempeitä sanoja tai palloksi pyöritettyä totuutta. Henkäysvarjo oli aina kertonut Pihkatassulle kaiken suoraan, niin hyvän kuin pahan, ja Pihkatassusta tuntui hyvältä tietää, ettei se ollut muuttunut mihinkään.
“Nykyään olen ilmeisesti niin tärkeä, ettei minusta voi edes puhua muiden kuullen?” Pihkatassun sanat viilsivät ilmaa kuin neulanterävät kynnet. Hehkuaskel säpsähti, mutta Henkäysvarjo vain virnisti oppilaalleen. Pihkatassu huomasi itsekin kohottavansa suupieliänsä. Henkäysvarjo ymmärsi, ettei hän halunnut mitään erikoiskohtelua, toisin kuin Hehkuaskel. Pihkatassu kaipasi mestarinsa tiukkaa luonnetta ja kunnianhimoa, eikä Hehkuaskeleen lempeitä sanoja.
“Olisimme voineet puhua muidenkin kuullen, mutta valitettavasti täällä ei ole paljoa ketään”, Henkäysvarjo naukaisi. Ennen kuin Pihkatassu ehti väittää vastaan, vaaleanharmaa kolli jatkoi.
“Luulen, että olet tietoinen omasta tilanteestasi. Ainakin minun silmiini näyttää siltä, että vaikka toipuisitkin, siihen menisi todella kauan aikaa. Eikä minulla ole aikomusta odottaa parantumistasi kuita, ja sitten aloittaa koulutuksesi alusta. Enkä usko, että se olisi sinullekaan ihanteellinen vaihtoehto. Muut oppilastoverisi olisivat saaneet siihen mennessä soturinimensä ja ehkä jopa oman oppilaan, kun sinä vasta aloittaisit soturikoulutustasi.” Henkäysvarjo vaikeni hetkeksi, ja antoi Pihkatassun sulatella kuulemaansa.
Pihkatassu kuitenkin vain tuijotti ilmeettömänä mestariaan. Tätä hän oli toivonut päiväkaudet. Hän oli toivonut saavansa kuulla totuuden suoraan. Mutta nyt kun Henkäysvarjo kertoi sen hänelle, hän ei olisikaan halunnut kuulla sitä. Sillä tämä merkitsi sitä, että Pihkatassulla ei ollut enää toivoa saada soturinimeä.
“Olen pahoillani, että tässä kävi näin”, Henkäysvarjo sanoi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kolli oli pahoitellut jotain tai edes pehmentänyt äänensävyään hieman. Pihkatassun silmiä kirveli, kun hän yritti pidätellä kyyneliä. Hän ei halunnut tätä.
“Vaikka sinusta ei tulekaan soturia, toivottavasti löydät paikkasi klaanissa jostain muualta”, Henkäysvarjo naukaisi ja nyökkäsi kohti Hehkuaskelta. Niin hän ilmaisi, että Pihkatassun täytyisi ryhtyä Hehkuaskeleen oppilaaksi.
“Voinko minä edes yrittää?” Pihkatassu kysyi heikolla äänellä. Hehkuaskel oli laskenut häntänsä hänen lavalleen. Pihkatassulla ei kuitenkaan ollut energiaa ravistella sitä pois. Hänen katseensa oli lukkiutunut mestarinsa sinisiin silmiin.
“Valitan, Pihkatassu”, Henkäysvarjo sanoi ja pudisti päätään. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Pihkatassun sisällä läikähti raivo, joka syöksyi hänen jalkoihinsa. Hän ei halunnut ryhtyä yrttihöperöksi parantajaoppilaaksi vaan opetella taistelemaan kuin oikea kissa! Kolli syöksyi refleksinomaisesti mestarinsa kimppuun ja upotti kyntensä tämän nahkaan. Pihkatassun tunnoton jalka kuitenkin vaikeutti hänen hyökkäystään, ja hänen tasapainonsa oli hutera vaikka hän pitikin kynsillään kiinni Henkäysvarjon turkista.
Henkäysvarjo älähti yllätyksestä tuntiessaan kynnet niskassaan, mutta ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan. Silmänräpäyksessä hän pyörähti ympäri painoi Pihkavarjon maata vasten. Kollin keuhkot tyhjenivät ilmasta ja hän haukkoi happea maassa.
“Olenko minä niin huono, että et halua minua oppilaaksesi?” Pihkatassu pihisi yrittäen saada keuhkonsa taas täyteen happea. Hänen lonkassaan olevaa haavaa kirveli, ja hänestä tuntui että se oli auennut.
“Kyse ei ole siitä. Tiedät sen”, Henkäysvarjo sanoi. Hän nosti tassunsa pois oppilaansa päältä ja antoi kollin nousta istumaan. Noustessaan Pihkatassu vilkaisi jalkaansa, ja näki veren tahranneen hänen turkkinsa. Haava oli kuin olikin auennut. Hehkuaskel ilmestyi jostain hänen viereensä huolestunut ilme kasvoillaan, mutta Pihkatassu vain mulkaisi naarasta vihaisesti.
“Mistä sitten? Kyllä minä vielä toivun!” Pihkatassu ulvaisi turhautuneena. Henkäysvarjo pysyi kuitenkin kylmän rauhallisena.
“Hehkuaskel ei ilmeisesti ole kertonut sinulle, mutta jalkasi on halvaantunut”, Henkäysvarjo sanoi. “Se tarkoittaa sitä, että siinä ei ole tuntoa eikä tule ikinä olemaankaan. Sinun on mahdotonta selvitä soturikoulutuksesi läpi ilman yhtä jalkaa.”
Pihkatassun silmät olivat taas täyttyneet kyynelistä, mutta hän taisteli niitä vastaan.
“Tässä ei ole kyse siitä, että olisit ollut huono oppilas. Tässä on kyse siitä, että kehosi estää sinua jatkamasta koulutustasi, koska et pysty siihen kolmella jalalla.” Henkäysvarjo piti pienen tauon ja silmäili tarkasti oppilastaan.
“Sinun täytyy vain hyväksyä se, että et voi enää jatkaa soturikoulutustasi. Hehkuaskel kertoi, että hän voisi ottaa sinut oppilaaksesi. Jos olisin sinä, ottaisin paikan vastaan. Se on parempi kuin ei mitään.” Sen sanottuaan Henkäysvarjo kääntyi ja tassutti pois.
Pihkatassu istui pitkään keskellä leiriä tuijottaen mestarinsa perään. Hehkuaskel oli hänen kanssaan ja paikkasi hänen lonkkansa vuotavaa haavaa. Parantaja yritti puhua hänelle rohkaisevia sanoja, mutta Pihkatassu ei vastannut naaralle, sillä hän ei edes kuullut tuon puheita.
Ainoa asia, joka kaikui Pihkatassun päässä, oli se, että hänestä ei voisi tulla ikinä Kuolonklaanin soturia.
Hänestä ei ikinä tulisi soturia.
// 1641 sanaa
