Pihkatassu
Kirjoittaja: Nagini
Pihkatassu köyristi selkäänsä ja venytti pitkiä jalkojaan puolityhjässä oppilaiden pesässä. Oli harvinaista, että Henkäysvarjo antoi hänen nukkua pitkään. Tuntui, että soturille kaikkein tärkeintä oli nousta aikaisin. Ihan kuin se määrittäisi, kuinka hyvä soturi oli. Vaikka aikaisin herääminen olikin hyvä piirre, joka aamu herääminen kaikkia muita ennen alkoi jo tympiä Pihkatassua. He olivat kuitenkin eilen pitäneet aamuyöharjoitukset, jotka näyttivät pehmentäneen Henkäysvarjon nahan ainakin toistaiseksi. Oppilaiden pesä oli jo lähes tyhjä ja linnut lauloivat ulkona kirkkaasti.
Kolli suki muutamalla vedolla lyhyen turkkinsa, sillä se ei paljoa muuta hoitoa tarvinnut. Vaikka lyhyt ja ihonmyötäinen turkki olikin käytännöllinen eikä sen siistimiseen mennyt aamuisin aikaa, lehtikadon kylminä pakkasöinä Pihkatassu olisi tehnyt mitä vain saadakseen paksun ja lämpimän turkin ympärilleen. Viherlehtisin paksu turkki olisi kuitenkin tukala, eikä kolli ymmärtänyt miten kuumista hellepäivistä selvisi paksun turkin kanssa.
Pihkatassu pujahti oppilaiden pesästä ulos ja ravisteli vielä nopeasti turkkinsa. Aurinko paistoi jo korkealta ja sen säteet lämmittivät kollin oranssinruskeaa turkkia mukavasti. Oli viherlehden alku, ja sen huomasi niin lämmenneessä ilmassa kuin kissojen olemuksessakin. Riistaa liikkui ja jokainen sai syödäkseen. Klaani vahvistui päivä päivältä lehtikadon niukkojen aterioiden jälkeen.
“Pihkatassu”, Henkäysvarjon ääni sai Pihkatassun pään kääntymään mestarinsa suuntaan. Vaaleanharmaan soturin turkilla kimalsi aurinko.
“Lähdetään saalistusharjoituksiin. Kerrataan muutama tekniikka ja katsotaan, liikkuuko riistaa. Sinä tulet kanssani iltapäivän saalistuspartioon, joten viimeistään siellä pääset sitten nappaamaan saalista”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu tuhahti.
“Nyt on jo lähes viherlehti, joten olisi kumma, jos riistaa ei liikkuisi”, hän naukaisi, kun Henkäysvarjo lähti johdattamaan oppilasta pois leiristä.
“Siinä tapauksessa odotan, että saat jotain tuomista leiriin”, Henkäysvarjo vastasi, asettaen oppilalleen haasteen. Pihkatassun selkää pitkin kulki väristys. Nyt hänen olisi pakko napata riistaa. Ei sillä, että se yleensä oli ongelma. Kolli oli pitkien jalkojensa ansiosta nopea, joten vauhdin puuttuminen ei ainakaan tuottanut ongelmia.
Henkäysvarjo johdatti oppilastaan kohti Kuolonklaanin reviirin halkovaa jokea. Pihkatassun korvat olivat höröllään, hän kuunteli koko ajan ympäriltään kuuluvia ääniä. Kun joen rauhallinen virtaus kuului jo edestäpäin ja puut alkoivat harventua, Henkäysvarjo otti suunnaksi pohjoisen. Pihkatassu kiihdytti askeliaan mestarinsa tavoin, ja pian he pysähtyivätkin keskelle Kuolonklaanin havumetsää. Joen solina kantautui vielä etäisesti Pihkatassun korviin vasemmalta.
“Kerrataan ensin saalistusasento”, Henkäysvarjo aloitti. “Näytä se minulle.” Pihkatassu teki työtä käskettyä ja painautui lähelle maata. Hänen häntänsä hipaisi vahingossa maassa olevia kuivia havunneulasia, je ne kahahtivat ikävästi. Kolli vetäisi häntänsä ylös maasta ja tunsi pienen kuumotuksen korvissaan. Hännän laahaminen maassa oli nuorten oppilaiden tekemä virhe, eikä hänen pitänyt enää tehdä sitä, olihan Pihkatassu ollut oppilaana jo monta kuuta. Hänestä tuntui, että hän saattaisi saada soturinimensä melko pian.
“Hyvä”, Henkäysvarjo tokaisi, ja Pihkatassu ehti jo luulla hetken, ettei kolli aikonut sanoa mitään hänen tekemästään typerästä virheestään. Pihkatassun noustessa takaisin jaloilleen, Henkäysvarjo sanoi:
“Muista kuitenkin pitää häntä irti maasta.”
“Muistan muistan”, Pihkatassu mutisi nolona. Ainakaan Henkäysvarjo ei ollut sanonut muista virheistä.
“Uskon, että muistat jo tärkeimmät saalistukseen liittyvät asiat, joten niitä on turha kerrata”, Henkäysvarjo sanoi ja Pihkatassu nyökkäsi. “Sitten voitkin lähteä etsimään riistaa, kun kerran sitä liikkuu.” Pihkatassu kuuli haasteen mestarinsa äänessä, ja tiesi, ettei voinut tuottaa hänelle pettymystä. Ei hän ikinä halunnutkaan tuottaa pettymystä Henkäysvarjolle tai ylipäätään kenellekään, mutta erityisesti nyt paineet olivat tavallista kovemmat. Vaikka yleensä heidän harjoituksensa menivät juuri näin. Pihkatassu ei malttanut pitää suutaan kiinni vaan sanoi lähes aina jotain, mistä asetti itselleen kovat paineet ja odotukset. Ainakin se sai hänet yrittämään kovemmin.
Pihkatassu vilkaisi vielä nopeasti Henkäysvarjoa, ennen kuin lähti kulkemaan varovasti eteenpäin. Hänen korvansa kääntyilivät puolelta toiselle, kun hän yritti kuulla mahdollista aluskasvillisuuden ja havunneulasten rapinaa. Kolli piti myös suunsa aavistuksen raollaan, ja hengitti auringon lämmittämää ilmaa yrittäen napata edes yhden hajujäljen. Samalla hänen täytyi myös kulkea tarpeeksi hitaasti ja varovasti, jotta hän ei säikäyttäisi mahdollista lähellä liikkuvaa saalista. Metsä vaikutti kuitenkin täysin autiolta, vain tuuli heilutti mäntyjen latvoja korkealla ylhäällä. Pihkatassu päätti vaihtaa suuntaa ja kääntyi joelle päin, koska hänestä tuntui, että hieman rannemmassa liikkuisi enemmän saalista. Mutta juuri, kun Pihkatassu oli kääntynyt vaihtaakseen suuntaa, hän tavoitti heikon hajujäljen ilmasta. Kollin lihakset jännittyivät, ja hän lähti hiipimään entistä hiljempaa eteenpäin. Hän piti huolen, ettei kadottanut hajujälkeä, ja tähyili samalla ympärilleen nähdäkseen saaliin.
Mitä pidemmälle hän kulki, sitä vahvemmaksi hajujälki tuli. Pihkatassu tunnisti jäljen kuuluvan oravalle. Kolli kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessään olevan suuren sammaloituneen kiven taakse. Pörröhäntäinen orava istui maassa ja kaivoi kuoppaa kävylle, joka oli sen vieressä. Pihkatassun kasvoille levisi innostunut virne, kun hän laskeutui saalistusasentoon. Jos hän saisi napattua oravan, Henkäysvarjo olisi varmasti ylpeä.
Mutta juuri, kun kolli oli aikeissa lähteä hiipimään kohti saalista, voimakas tuulenpuuska puhalsi Pihkatassun selkää ja hänen hajunsa tavoitti oravan. Se nosti päänsä ylös ja kohtasi Pihkatassun tumman meripihkanväriset silmät. Silmänräpäyksessä otus kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti läheistä puuta. Ajattelematta mitään, Pihkatassu pinkaisi saaliin perään yhtä nopeasti kuin tuuli. Kahdella pitkällä loikalla kolli oli jo melkein saavuttanut oravan. Mutta sekin oli jo melkein puun juurella.
Pihkatassun lihakset toimivat ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui. Kolli loikkasi ilmaan ja tarttui kynsillään oravaan, joka oli jo ehtinyt tarttua puun runkoon. Hän vetäisi eläimen mukaansa kaatuessaan vauhdin voimasta puun juurelle. Oravan pieni keho nyki kiivaasti pois hänen kynsissään, mutta Pihkatassu puraisi nopeasti sen niskat poikki ja se valahti velttona hänen eteensä.
Ylpeys puristi kollin rintaa niin että melkein sattui. Kipu tuntui kuitenkin olevan enemmän fyysistä, ja kun Pihkatassu katsoi alas, hän huomasi veren tahranneen oranssin rintansa. Oppilas kömpi ylös maasta, ja tajusi raapaisseensa ihonsa rikki maasta törröttävään keppiin. Hän nuolaisi nopeasti enimmät veret pois turkistaan ja värähti, kun osui haavaan. Onneksi se ei kuitenkaan tuntunut olevan syvä, sillä verta ei näyttänyt vuotavan paljoa.
“Hieno loikka”, Henkäysvarjo naurahti tassuttaessaan oppilaansa luokse. Pihkatassu hätkähti, sillä hän oli unohtanut mestarinsa olevan lähellä ja tarkkailevan häntä. Hän kuitenkin vain kohautti välinpitämättömän oloisesti hartioitaan, vaikka ylpeys hehkuikin hänen rinnassaan.
“Saitko syvän haavan?” Henkäysvarjo kysyi, kun hän huomasi veren oppilaansa rinnassa.
“Pieni naarmu vain”, Pihkatassu tokaisi. Hänen mestarinsa nyökkäsi.
“Käy näyttämässä sitä Hehkuaskeleelle jos siltä tuntuu tai se vuotaa paljon. Nyt meidän täytyy kuitenkin palata leiriin, jotta ehdimme vielä saalistuspartioon”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nosti oravan leukoihinsa ja nyökkäsi. Henkäysvarjon siniset silmät kiiluivat, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan takaisin leiriin. Mikäli Pihkatassu ei aivan erehtynyt, Henkäysvarjo näytti olevan ylpeä hänestä.
Leirissä Pihkatassu vei oravan tuoresaaliskasaan ja otti sieltä itselleen eilisen hiiren. Henkäysvarjo oli antanut hänelle luvan syödä nopeasti ennen saalistuspartiota. Partioon oli tulossa Henkäysvarjo, Luminenä ja Turmaloikka. Myös Minttuvarjo ja hänen oppilaansa Mahlatassu olivat tulossa. Pihkatassu ei ollut jutellut paljoa Mahlatassun kanssa kollin päästyä oppilaaksi. Silloin kun Mahlatassu oli ollut pentu, Pihkatassu oli opettanut hänelle ja Lauhapennulle, miten makuualuset vaihdettiin. Lauhapentua ei ollut vielä nimitetty oppilaaksi, mutta Mahlatassu oli saanut oppilasnimensä jo jokin aika sitten.
Kun Pihkatassu oli saanut hiiren syötyä, hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan mestariaan. Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt vielä, joten Pihkatassu alkoi sukia rintaansa, jossa oli vielä vähän haavasta vuotanutta verta. Kolli ei olisi malttanut odottaa partion lähtöä, sillä hän halusi muidenkin näkevän hänen saalistustaitonsa.
// 1110 sanaa
// jatkan tästä jos Mahla ei ehi ennen
