Pihkatassu
Kirjoittaja: Nagini
Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun Hehkuaskel oli vetänyt Pihkatassun jalan takaisin paikoilleen. Kolli oli edelleen ruhjeilla ja hän oli siksi saanut muutamana iltana unikonsiemenen pystyäkseen nukkumaan paremmin, mutta hän tunsi jo alkavansa parantua. Hänen kehonsa alkoi korjata itse itseään, vaikkakin hitaasti. Kaikki muu alkoi parantua hiljakseen paitsi hänen murtunut jalkansa, jossa ei näkynyt mitään muutosta. Joka aamu Pihkatassu heräsi toiveikkaana ja katsoi runnottua jalkaansa, mutta kun hän hipaisi sitä varovasti, siinä ei tuntunut mitään. Hänen toiveikkuutensa alkoi murentua joka kerta, kun aurinko nousi taivaalle.
“Huomenta, Pihkatassu”, Hehkuaskel tervehti oranssinruskeaa kollia tuttuun tapaansa. Niin hän teki joka aamu. Kolli ei tiennyt, alkoiko se jo ärsyttää häntä hieman. Toisaalta lähes kaikki asiat olivat alkaneet käydä hänen hermoilleen. Pienessä pesässä makoilu päivät pitkät ei tehnyt hyvää Pihkatassulle, ja hän huomasikin olevansa hyvin levoton eikä olisi millään malttanut pysyä paikoillaan.
“Hehkuaskel”, Pihkatassu aloitti kepeällä äänensävyllä, niin kuin oli tehnyt jo muutaman päivän. “Minulla on jo paljon terveempi olo kuin eilen. Voisinko käydä tänään jaloittelemassa?” Hehkuaskel oli yrttivarastossa etsimässä jotain yrttiä, mutta kuullessaan Pihkatassun sanat hän pysähtyi. Pihkatassun suupielet kääntyivät aavistuksen ylöspäin, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun parantaja edes harkitsi hänen päästämistä ylös pediltä.
“En lupaa vielä mitään”, musta naaras sanoi hitaasti ja kääntyi potilaansa puoleen. “Kun teemme tänään taas harjoituksia, voimme yrittää kävellä pienen kierroksen leirissä, jos voimasi riittävät.”
Pihkatassu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli jo monta päivää halunnut käydä leirissä, ja vihdoin se tapahtuisi. Samalla Pihkatassu tunsi kuitenkin inhon väristyksen selässään. Jos voimasi riittävät. Oli kamalaa olla näin heikko, olla kyvytön kävelemään ilman tukea ja vain maata parantajan pesässä sammalpedillä. Kaikkein kamalinta oli se, että kaikki muutkin näkivät hänen heikkoutensa. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän olisi mielummin kuollut kuin makaamassa täysin hyödyttömänä parantajan pesässä. Kolli kuitenkin tiesi, että hänen kuuluisi olla kiitollinen siitä, että hän jäi henkiin. Mutta joka päivä, ilman mitään muuta virikkeitä kuin omat ajatukset, Pihkatassu alkoi vajota syvään kuoppaan, jonka multaisista seinistä ropisi kuivaa multaa hänen kasvoilleen. Hän tunsi syyllisyyttä Minttuvarjon kuolemasta ja siitä, ettei voinut edes hyvittää sitä olemalla hyödyksi Kuolonklaanille. Kolli ei ollut tavannut vielä Mahlatassua onnettomuuden jälkeen, eikä hän tiennyt mitä mieltä oppilas oli tapahtumista. Pihkatassu kyllä antaisi Mahlatassun syyttää häntä Minttuvarjon kuolemasta, koska hänellä oli siihen täysi oikeus.
“Miltä jalassa tuntuu?” Hehkuaskel kysyi tassuttaessaan Pihkatassun luokse. Pihkatassu pudisti päätään ilmeettömänä.
“Ei mitään muutosta”, hän sanoi hiljaa.
“Jatketaan silti harjoituksia”, Hehkuaskel vastasi topakasti, yrittäen valaa Pihkatassuun toivoa. Kollista alkoi kuitenkin tuntua jo siltä, että mitään ei enää olisi tehtävissä. Hän kyllä oppisi kävelemään kunnolla kolmijalkaisenakin, mutta kuka oikein halusi soturiksi kissan, jonka yksi jalka oli täysin käyttökelvoton? Pihkatassu siirtyisi klaanivanhimpien pesään jo oppilasiässä, jos hän ei voisi jatkaa soturikoulutustaan.
Pihkatassun suurin toive ja hänen koko elämänsä päämäärä oli saada soturinimi ja olla yksi Kuolonklaanin sotureista, mutta nyt toive alkoi murentua hänen silmiensä edessä. Hehkuaskel piti kuitenkin vielä hänen viimeisiä toivehippusia kasassa. Hän teki joka päivä Pihkatassun kanssa erilaisi harjoituksia, jotka kuulemma vahvistaisivat hänen jalkaansa ja mahdollisesti palauttaisivat siihen tunnon. Mutta niiden tekeminen alkoi turhauttaa jo muutenkin hermostunutta Pihkatassua päivä päivältä yhä enemmän, sillä kehitystä ei näkynyt.
“Aloitetaanko?” Hehkuaskel kysyi. Pihkatassu vilkaisi parantajaa nopeasti ja käänsi katseensa pois vastaamatta mitään. Hänen ilmeensä oli synkkä. Hehkuaskel ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän kosketti varovasti Pihkatassun murtuneen jalan varpaita ja siveli niitä tassullaan.
“Tunnetko mitään?” Pihkatassu ei vieläkään vastannut mitään, sillä hän tiesi Hehkuaskeleen tietävän, että vastaus oli kielteinen. Välillä Pihkatassusta tuntui, että Hehkuaskel oli jo varma siitä, ettei Pihkatassu paranisi enää, mutta parantaja halusi piinata häntä kysymyksillään mahdollisimman pitkään.
“No, yritä nyt liikuttaa jalkaa varovasti”, Hehkuaskel ohjeisti. “Käytä lonkassa olevia lihaksia.”
Pihkatassu sulki silmänsä ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Vaikka ulospäin näytti siltä, että hän oli vihainen rikkoutuneen jalkansa vuoksi, pohjimmiltaan hän pelkäsi. Pihkatassu todella pelkäsi sitä, ettei hänestä voisi tulla soturia ja että hän joutuisi makaamaan sammalilla koko elämänsä. Hän peitti pelkonsa kaikella muulla, sillä se oli viimeinen asia, jonka hän halusi näyttää muille. Kaikki muut näkivät jo hänen ulkoisen heikkoutensa, mutta pelkoa Pihkatassu ei suostunut näyttämään. Joka päivä hän kuitenkin pelkäsi sisimmässään sitä, että vielä jonain päivänä Hehkuaskel kertoisi hänelle, ettei hänestä voisi enää koskaan tulla soturia.
“Pihkatassu, yritätkö sinä edes?” Hehkuaskel kysyi, kasvoillaan huolestunut ryppy. Pihkatassu käänsi katseensa parantajaan. Kollin meripihkanvärisissä silmissä paloi viha, joka peitti alleen sisuskaluja kuristavan pelon.
“Yritän”, hän sihahti hampaidensa välistä. “Mutta ei minun enää edes kannattaisi yrittää. Tiedän jo, että en parane koskaan. En ymmärrä, mikset vain sano minulle, ettei minusta enää koskaan voi tulla soturia!” Pihkatassun ääni kohosi lähes huudoksi. Hänen kyntensä painautuivat sammaliin, ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä Hehkuaskeleen kimppuun ja ravistella naarasta kertomaan totuuden.
“Pihkatassu…” Hehkuaskel yritti rauhoitella häntä, mutta Pihkatassu sivalsi hännällään ilmaa keskeyttäen parantajan.
“Nautitko siitä, että saat kiduttaa minua mahdollisimman pitkään pitämällä toivoa yllä? Senkö takia sinä olet parantaja? Koska nautit tällaisesta?” Pihkatassu sanoi sylkien sanat suustaan Hehkuaskeleen päälle kuin pilaantuneen riistan.
Hehkuaskeleen keltaiset silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän kuuli Pihkatassun sanat. Kolli tunsi saavansa voimaa siirtäessään sanoillaan omaa tuskaansa parantajan harteille. Hehkuaskel keräsi kuitenkin itsensä hyvin nopeasti.
“Minä tiedän, miten vaikeaa tämä on sinulle”, Hehkuaskel sanoi rauhallisella äänellä. “Sinulla on kuitenkin vielä mahdollisuus, jos yrität ja uskot itseesi. Ja vaikka et enää voisi jatkaa soturikoulutustasi, on myös muita vaihtoehtoja, miten voit palvella Kuolonklaania.”
Pihkatassu puristi hampaitaan yhteen niin lujaa, että hänen päätään alkoi särkeä. Miksi Hehkuaskel valehteli hänelle? Ei ollut mitään muita vaihtoehtoja palvella Kuolonklaania kuin soturina oleminen! Hehkuaskel oli hyvin väärässä, jos hänen mielestään muuttaminen klaanivanhimpien pesään olisi palvelus Kuolonklaanille. Klaanivanhimmat olivat niitä, joita muiden tuli hoitaa. He olivat vain taakka muulle klaanille.
“Ei ole mitään muuta kuin soturikoulutus”, Pihkatassu murahti. Hehkuaskel kohotti kulmiaan, ehkä jopa hieman yllättyneenä. Hän tajusi, että Pihkatassu ei edes tiennyt vaihtoehdoista.
“Tiedän, että haluaisit jatkaa soturikoulutusta”, Hehkuaskel sanoi. “Yleensä kaikki kissat haaveilevat jo syntymästään lähtien saavansa soturinimensä. Et näe mitään muuta, koska se on kaikki mitä haluat. Mutta sinulle on myös vaihtoehto.”
Pihkatassun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän katsoi Hehkuaskelta. Mistä parantaja oikein puhui?
“Ei minulle ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin soturikoulutus tai muuttaminen klaanivanhimpien pesään”, Pihkatassu sanoi katkeruutta äänessään. Pikimusta naaras kuitenkin vain pudisti päätään.
“Ehkä et enää palaudu fyysisesti, mutta olet hyvin terävä päästäsi. Et ole varmaankaan tullut ajatelleeksi, mutta minulla ei ole vielä omaa oppilasta. Ja kuten tiedät, minä en elä ikuisesti ja minun täytyy ottaa oppilas itselleni jossain vaiheessa, jotta Kuolonklaani ei jää ilman parantajaa”, Hehkuaskel naukui. Hän piti keltaiset silmänsä tiukasti Pihkatassun meripihkanvärisissä.
“Tiedän, että haluaisit päästä soturiksi. Mutta jos jalkasi ei enää palaudu onnettomuudesta, minä voisin ottaa sinut oppilaakseni. Parantajuus ei ehkä ole sitä mitä haluat, mutta se on parempi kuin ei mitään.”
Hehkuaskeleen sanojen jälkeen pesässä oli hiljaista. Pihkatassu tuijotti parantajaa pitkään sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa pyörivät päässä nopeammin kuin koskaan. Hänestäkö parantajaoppilas? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan kollin selässä. Ei Pihkatassu halunnut turkkiinsa kirpeää yrttien tuoksua tai käpäliinsä erilaisten kasvien tahmeita nesteitä. Hän ei halunnut hoivata muita ja olla muiden käskytettävänä, vaan johtaa muita ja antaa muille käskyjä. Soturin haavoittuessa parantaja käskytettiin hoitamaan haavat. Parantaja eli koko klaanista erillään omassa pesässä ja katsoi sivusta, kun muut saalistivat, kävivät partioissa ja puolustivat reviiriä, eli tekivät kaikki oikeat kissan hommat. Ei parantajuus ollut mikään palvelus Kuolonklaanille. Pihkatassusta tuntui, että ryhtyminen parantajaoppilaaksi olisi jopa pahempi kuin muuttaminen klaanivanhimpien pesään.
“Sinun ei tarvitse vielä vastata mitään, mutta haluan että mietit asiaa. Yritetään kuitenkin saada sinulle vielä neljä jalkaa”, Hehkuaskel sanoi. Pihkatassu nyökkäsi aavistuksen. Hän oli kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, jotka muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli asiaa.
Soturikoulutuksen jatkaminen oli tällä hetkellä Pihkatassun suurin toive. Mutta mitä jos hän ei enää parantuisi? Parantajaoppilaaksi ryhtyminen tuntui kamalalta vaihtoehdolta, mutta ainakin silloin Pihkatassulla olisi jokin tehtävä ja tarkoitus, vaikkakin paljon mitättömämpi kuin soturin. Olisiko se sittenkään niin kamalaa?
// 1257 sanaa
