Pihkatassu
Kirjoittaja: Nagini
Aurinko ei ollut ehtinyt edes kiivetä ylös, kun jokin tökkäsi Pihkatassun oranssinruskeaa turkkia. Kun se jokin osui kollia toisen kerran kylkeen, hän hätkähti hereille. Pihkatassun meripihkaiset silmät olivat unesta sirrillään eikä hän nähnyt kunnolla ympärilleen. Pimeys ympäröi hänet hetken aikaa niin täydellisesti, että kolli luuli silmiensä olevan vieläkin kiinni. Pian Pihkatassu alkoi kuitenkin nähdä eteensä ja erotti pimeässä pesässä muiden oppilaiden kohoilevia kylkiä. Pimeyden puolesta oli vielä lähes yö
“Pihkatassu, aika nousta.” Kuiskaus ei ollut voimakas, mutta se tuntui silti kaikuvan nukkuvien oppilaiden keskellä. Pihkatassu käänsi välittömästi päänsä äänen suuntaan ja ehti nähdä Henkäysvarjon peruuttavan oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Kollin vaaleanharmaa häntä pyyhkäisi mennessään oppilaiden pesän edustalta irtonaisia sammalhippuja. Ne jäivät leijumaan ilmaan.
Pihkatassu kömpi istumaan hyvin vaivalloisesti ja kömpelösti, sillä hänen lihaksensa olivat jäykät ja kipeät eilisen jälkeen. Edellisenä päivänä he olivat harjoitelleet Henkäysvarjon kanssa erilaisia hyökkäystekniikoita, joissa keskityttiin Pihkatassun vahvuuksiin, eli nopeuteen. Kollin kömpelyys oli kuitenkin tullut tielle lähes joka kerta, sillä hän oli tuon tuostakin kompuroinut omiin tassuihinsa tai maassa oleviin epätasaisuuksiin. Henkäysvarjo oli kuitenkin hyvin kärsivällinen oppilaansa kanssa, vaikka antoikin hänelle piikikkäitä kommentteja. Ne toivat kuitenkin Pihkatassulle motivaatiota ja saivat hänet yrittämään kovemmin. Edes yhden pienen kehun saaminen Henkäysvarjosta irti oli haastavaa etenkin, kun Pihkatassu ei tuntunut vieläkään hallitsevan kehoaan puoliksikaan niin hyvin kuin hänen muut oppilastoverinsa. Hän ei voinut sille mitään, että vertasi itseään päivittäin muihin oppilaisiin, jotka tuntuivat kasvattavan lihaksia ja taitoja yhtä nopeasti kuin tähdenlennot öisellä taivaalla. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän oli vieläkin pieni pentu, joka osasi hädin tuskin kävellä. Vaikka kolli olikin pitkien jalkojensa ansioista suurempi kuin moni muu, ei hänellä tuntunut olevan voimaa puoliksikaan yhtä paljon kuin muilla.
Pihkatassu venytti varovasti pitkiä jalkojaan ahtaassa tilassa muiden oppilaiden keskellä, ja suki sitten muutamalla nopealla vedolla turkkinsa siistimmäksi. Hän oli oppinut, ettei Henkäysvarjoa kannattanut antaa odottaa. Ylipäätään myöhästelijöitä katsottiin kieroon, oli kyse mistä vain.
Kolli tassutti äänettömästi oppilaiden ulos oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Henkäysvarjon vaaleanharmaa siluetti näkyi selvästi aamuyön pimeydessä, ja Pihkatassu lähti suunnistamaan mestariaan kohti ripein askelin. Henkäysvarjo nyökkäsi nopean tervehdyksen oppilaalleen ja lähti sitten johdattamaan häntä ulos leiristä. Pihkatassu seurasi mestariaan tarkalleen yhden hännänmitan päässä. Yksi ensimmäisistä asioista, minkä kolli oli oppilaaksi päästyään oppinut, oli pysytellä mestarinsa vauhdissa. Aluksi pysytteleminen täysikasvuisen soturin kannoilla oli ollut kömpelölle Pihkatassulle vaikeaa. Hänen vauhtinsa oli hidastunut väkisinkin, sillä hän ei ollut vielä tottunut liikkumaan epätasaisessa maastossa. Vauhti ja kyky liikkua aluskasvillisuuden seassa oli kuitenkin tullut nopeasti tutuksi, eikä Pihkatassun tarvinnut enää kiinnittää siihen huomiota. Oli muutenkin mukavaa, kun Kuolonklaanin reviiri oli tullut tutuksi eikä kollin tarvinnut keskittyä muuhun kuin havaitsemaan kaikkea tavanomaisesta poikkeavaa. Henkäysvarjolta sai nimittäin aina hyväksyvän nyökkäyksen, jos hänelle ilmoitti esimerkiksi oudosta hajujäljestä. Se osoitti, että Pihkatassu tutki ympäristöään, eikä vain kulkenut mestarinsa perässä kuin varjo. Nyt ympäristön tarkkaileminen tuntui kuitenkin todella raskaalta, sillä väsymys painoi kollin käpäliä ja hänen lihaksensa olivat vielä kankeat. Jokainen askel tuntui tavallista raskaammalta ja äänekkäämältä.
“Tänään harjoittelemme kiipeilyä”, Henkäysvarjo naukaisi olkansa yli, kun he olivat kävelleet hetken hiljaisuudessa. Pihkatassun keho valpastui saman tien. Hän höristi korviaan ja hänen pitkät viiksensä värähtivät. Siitä tuntui olevan pitkä aika, kun he olivat viimeksi käyneet kiipeilemässä. Kiipeily kuului Pihkatassun vahvuuksiin, ja yleensä he keskittyivät harjoittelemaan Henkäysvarjon kanssa niitä taitoja, joissa oli eniten parannettavaa.
“Missä me kiipeilemme?” Pihkatassu kysyi mestariltaan yrittäen pitää äänensä tasaisena. Hänen innostuksensa kuitenkin kuului läpi ja kolli saikin pienen virnistyksen Henkäysvarjolta.
“Mennään leirin pohjoisosaan. Jos muistat vielä, siellä on hyviä kiipeilypuita.”
“Tietenkin muistan”, Pihkatassu tuhahti. “Kyllä minä nyt Kuolonklaanin reviirin tunnen.” Viimeinen lause oli vain pieni sihahdus hampaiden välistä, mutta Henkäysvarjon tarkat korvat kuulivat sen silti. Kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi pysähtyä, ja Pihkatassu seisahtui mestarinsa vierelle. Henkäysvarjon siniset silmät siristyivät viiruiksi, kun hän katsoi oppilastaan.
“Selvä, sinä saat johdattaa minut nyt sellaisen puun luo, jossa voimme harjoitella kiipeilyä”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassun lävitse kulki väristys, kun hän nyökkäsi mestarilleen. Hänen meripihkanväriset silmät kiiluivat jännityksestä ja innostuksesta, kun hän loikkasi mestarinsa eteen ja lähti johdattamaan soturia eteenpäin.
Ikinä ennen kolli ei ollut johtanut ketään. Vain sotureita laitettiin johtamaan partioita, eikä Henkäysvarjo ollut vielä ikinä antanut hänelle tehtäväksi johdattaa häntä reviirillä. Korvat kääntyillen ja kuono korkealla Pihkatassu tassutti reipasta vauhtia puiden lomassa. Hän yritti pitää tasaisen vauhdin ja samalla tähyillä puita. Lähes kaikki puut olivat kuitenkin mäntyjä, joiden alimmat oksat olivat niin korkealla, että niillä ei kannattaisi harjoitella kiipeilemistä. Vaikka Pihkatassu ei katsonut taakseen, hän kuuli mestarinsa askeleet aivan takanaan ja aisti kollin katseen turkillaan. Pieni hermostus sai hänet kiihdyttämään vauhtia.
Metsä tuntui tihenevän ja puita alkoi olla jo lähes liikaa. Missään ei kuitenkaan näkynyt sellaista puuta, joka olisi loistava kiipeilypuu. Lisäksi Pihkatassu tiesi, että he olisivat aivan kohta Kuolonklaanin reviirin rajalla. Kolli yritti olla näyttämättä hermostustaan, ja lähti kaartamaan kylmänviileästi oikealle kohti lehtikuusilaaksoa. Jos hän muisti oikein, lehtikuusilaakson laitamilla kasvoi puita, jotka sopivat kiipeilyyn erittäin hyvin.
Hetken käveltyään Pihkatassun meripihkanväriset silmiin tarttui nuori mänty, joka ei ollut vielä pudottanut kaikkia alimpia oksiaan. Ne olivat juuri sopivalla korkeudella – maasta ei voinut hypätä suoraan oksalle, vaan sinne piti kiivetä. Oksat eivät kuitenkaan olleet niin korkealla, että sieltä putoaminen ei aiheuttaisi vakavia vammoja. Ei sillä, että Pihkatassu uskoisi putoavansa, sillä hänellä oli terävät kynnet ja hän osasi kiipeillä. Oli kuitenkin tärkeä huolehtia harjoitusten turvallisuudesta.
Pihkatassu hidasti vauhtiaan ja pysähtyi puun juurelle. Henkäysvarjo istui maahan ja silmäsi puun nopeasti maasta latvaan. Hänen kulmansa kohosivat hyväksyvästi ja hän nyökkäsi. Pihkatassun huulille kohosi ylpeä virne.
“Tämä vaikuttaa oikein hyvältä kiipeilypuulta”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu röyhisti väkisinkin rintaansa ylpeydestä. Tuntui hyvältä onnistua jossakin.
“Kerrataan ensin, mikä kiipeilyssä on tärkeintä”, Henkäysvarjo naukaisi.
“Älä kiipeä niin korkealle, ettet pääse enää alas. Eikä heikoille oksille saa kiivetä”, Pihkatassu sanoi. Ne olivat ensimmäisiä asioita, jotka Henkäysvarjo oli istuttanut hänen päähänsä, kun he olivat käyneet kiipeilemässä ensimmäistä kertaa.
“Kiivettäessä painon tulee olla tasaisesti koko keholla”, Pihkatassu jatkoi. “Siten jaksaa kiivetä pidempään väsymättä.” Edellisestä kerrasta kolli muisti, että hän oli ensin vain roikkunut puusta etutassujensa varassa. Se ei kuitenkaan ollut hyvä tapa kiivetä, sillä silloin keho väsyi hyvin nopeasti.
“Hyvä. Sitten voit kiivetä tuonne alimmalle oksalla ja jatkaa vielä ylöspäin, jos se tuntuu onnistuvan”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nyökkäsi ja nousi käpälilleen. Hänen lihaksensa olivat vertyneet kävellessä, mutta hän ravisteli silti vielä hieman jalkojaan. Lihasten revähdykset eivät olleet mukavia, eikä hän halunnut rikkoa jäseniään kiipeillessä.
Pihkatassu nosti etutassunsa männyn rungolle ja köyristi selkäänsä. Sitten hän ponkaisi takajaloillaan ja tarttui puun rungosta kynsillään kiinni. Kolli lähti kiipeämään varmoin ottein ylöspäin huolehtien koko ajan siitä, että paino oli tasaisesti koko keholla. Päästyään oksalle hän vilkaisi alhaalla odottelevaa Henkäysvarjoa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Pihkatassu tasapainotteli oksalla hetken mittaillessaan katseellaan, mihin hän kiipeäisi seuraavaksi. Hieman ylempänä oli kaksi oksaa, joista toinen pli melko ohut. Pihkatassu arveli, että se ei kestäisi kollin painoa. Toinen kuitenkin vaikutti vahvemmalta.
Pihkatassu tarttui männyn rungosta kynsillään kiinni ja lähti kapuamaan ylös. Nyt, kun hän oli korkeammalla, hänen vauhtinsa oli aavistuksen hitaampaa, koska hän ei halunnut hätiköidä ja pudota maahan. Saavuttuaan seuraavalle oksalle Pihkatassu asettui sille istumaan. Hän kohotti katseensa taivaalle ja näki yön tummansinisen värin vaihtuneen vaaleammaksi. Taivas oli pilvetön ja auringon ensisäteet maalasivat jo taivaanrantaa oranssiksi. Pieni tuulenvire heilautti Pihkatassun viiksiä ja hänen turkkinsa pörhistyi automaattisesti. Tuntui mukavalta olla korkealla ja nähdä kauas.
“Pihkatassu, kiipeä alas niin voin näyttää sinulle millä tekniikalla pääset liikkumaan nopeasti ylös ja alas”, Henkäysvarjo huikkasi maasta. Pihkatassu katsoi alas ja nyökkäsi mestarilleen. Sitten hän lähti laskeutumaan runkoa pitkin alas.
Kun aurinko oli noussut kokonaan taivaalle ja linnut alkoivat laulaa aamun ensimmäisiä säveliä, Henkäysvarjo ilmoitti, että he voisivat palata leiriin. Nälkä kurni jo Pihkatassun vatsassa ja hän oli hyvillään, kun Henkäysvarjo sanoi, että hän voisi syödä leirissä. He lähtivät tassuttamaan takaisin kohti leiriä.
“Kuten varsin hyvin tiedät, te olitte yksi hävinnyt joukkue oppilaiden suurissa harjoituksissa. Teidän tulee siis siivota pesiä kuun ajan. Voisit siivota parantajan pesää sen jälkeen, kun olet syönyt. Tule kuitenkin vielä illalla saalistuspartioon”, Henkäysvarjo ilmoitti. Pihkatassu hymähti vastaukseksi. Häntä harmitti, koska he eivät olleet voittaneet harjoituksia. Pesien siivoaminen ei ollut ollenkaan hauskaa, vaikka pentutarhassa ollessaan hän oli suorastaan puhkunut intoa rullatessaan likaisia sammalia. Silloin hän oli vielä luullut siivoamisen olevan suuri ja hyvinkin tärkeä työ. Sentään hän ei joutunut siivoamaan kuuta yksin, vaan muutkin hävinneiden joukkueiden oppilaat joutuivat tekemään osansa.
Saavuttuaan leiriin, Pihkatassu suunnisti tuoresaaliskasalle ja valitsi itselleen ateriaksi hiiren. Nyt, kun lehtikato oli vaihtunut hiirenkorvaksi, riistaa liikkui enemmän. Näin aamusta kasa oli vielä harvinaisen tyhjä, mutta vilkaistuaan ympärilleen leirissä, Pihkatassu huomasi Kuolonklaanin varapäällikön Hehkuaskeleen keräävän saalistuspartiota.
Oranssinruskea kolli asettui syömään hiirtään lähelle parantajan pesää. Hän hotkaisi hiiren muutamalla nopealla haukulla ja hautasi sitten luut maahan. Pihkatassu halusi hoitaa siivoamisen nopeasti pois alta ja päästä sitten saalistamaan. Kolli kömpi ylös ja livahti parantajan pesän suuaukosta sisään.
“Surmakynsi?” kolli naukaisi. “Tulin siivoamaan.” Pihkatassu värähti inhosta omille sanoilleen. Tämä ei todellakaan ollut sitä, mitä hän halusi oppilaana tehdä.
// Mahla? Lauha?
// 1421 sanaa
