Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Kolea tuulenvire sotki turkkini, jonka olin vasta äskettäin sukinut. Ilma oli viilentynyt paljon viherlehdestä, sillä lehtisade oli jo melko pitkällä. Lähes olematon aluskasvillisuus kasteli tassut ja hieman karvaa vatsan alta. Korkeammassa ja tiheämmässä aluskasvillisuudessa olisin kastunut huomattavasti helpommin ja pahemmin, joten olin erittäin tyytyväinen pysyessäni edes lähes kuivana. Ennen auringonnousua pieni sadekuuro oli osunut reviirille, jonka vuoksi rajapartioitakin piti lähettää useampi. Sade huuhteli aina suurimman osan hajumerkeistä, joka lisäsi rajapartioiden töitä. Normaalia pidemmät rajapartiot eivät olleet mieleeni, sillä en pitänyt niistä muutenkaan. Hiutaleviiksi merkkasi rajaa edelläni. Naaraan valkea turkki oli kastunut märäksi soturin törmättyä oksaan, josta sadepisarat olivat tipahdelleet alas. Turkki oli liimautunut ihoon kiinni ja sai näyttämään Hiutaleviiksen normaalia pienemmältä. Olin silti naarasta paljon pienikokoisempi.
“Oletteko jo valmiita?” Varjokarva kysyi vähän matkan päästä kuuluvalla äänensävyllä. Katsahdin ruskeasilmäiseen kissaan, joka selvästi oli jo hoitanut oman osuutensa.
“Täällä on ainakin valmista”, ilmoitin mustalle kollikissalle ensin vilkaistuani Hiutaleviiksen suuntaan, jos naaraskin olisi valmis. Haahkasurma asteli oksat tassujensa alla rapisten paikalle. Suurikokoinen kolli oli myös valmis, joten Varjokarva lähti johdattamaan partiota takaisin leiriin. Kiristin hieman vauhtiani päästäkseni Haahkasurman vierelle. Kellanpunainen kolli viihtyi yleensä vain omissa oloissaan, ja harvoin viitsin häntä häiritä. Haahkasurmasta oli kuitenkin vasta tullut soturi, joten tuskin kollia haittasi pari sanaa vaihtaa.
“Miltä nyt on tuntunut, näin soturina?” kysyin ystävällisen äänensävyn kera, jonka tarkoitus oli viestittää Haahkasurmalle, että oikeasti halusin keskustella hänen kanssaan. Kolli näytti miettivän vastaustaan useammankin tovin.
“Mikään ei ole muuttunut paljoa. Enemmän vastuuta ja vapautta vain”, nuori soturi vastasi. Ehdin vain nyökkäämään hänelle, kunnes sujahdin jo Varjokarvan perässä piikkihernetunneliin. Matka olikin taittunut yllättävän nopeasti. Hyvästelin Haahkasurman pikaisesti, etten vaikuttaisi kollista liian töykeältä, ja päätin suunnata askeleeni pentutarhaa kohti. Kuolonklaaniin oli syntynyt viime aikoina pentuja, ja koska pidin niin paljon pennuista, uudet klaanin vahvistukset oli pakko nähdä! Olin käynyt pentutarhassa viimeksi oppilasaikana viemässä tuoresaalista, mutta en ollut sen koommin eksynyt paikan päälle soturiaikana. Se tuntui oudolta ajatukselta, kun oli kuitenkin pentuna viettänyt päivät pitkät pentutarhassa. Sujahdin pesän hämäryyteen ja jouduin aluksi räpyttelemään silmiäni. Katselin ensin vain ympärilleni, kunnes päätin siirtyä erään kuningattaren viereen istumaan. Naaras oli pohjaväriltään valkea, mutta omasi myös mustia pilkkuja. Huomasin sinisten silmien kiinnittyvän minuun, kun en ollut tajunnut vielä päästää suustani sanaakaan.
“Kuinka voit, Villisielu?” lausuin kysyvästi ja kasvoilleni hiipi ystävällinen ilme. Villisielu oli nuorempi, mutta silti hänelle oli jo siunaantunut perhe. Pieni kateus vihlaisi sisintäni, mutta en antanut sen näkyä kasvoillani. Karistin kaikki inhottavat ajatukset mielestäni ja keskityin kuuntelemaan kuningattaren vastausta.
// Villi? c:
// 397 sanaa
