Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Ympärilläni vallitsi jokseenkin rauhallinen puheensorina, jonka kuolonklaanilaiset synnyttivät aterioidessaan ja keskustellessaan leirissä. Osa vaihtoi kieliä, kun moni tyytyi silmäilemään toisten menoa sivummalta. Aurinko alkoi luomaan yhä himmeämpiä säteitä, vaikka näin hiirenkorvan alussa se ei ollut heti painumassa reviirin taa.
“Pikkukaaos, laita vauhtia tassuihisi, jos aiot mukaan!” Huurreliljan ystävällinen naukaisu sai minut hereille haaveiluistani. Olin kokonaan sivuuttanut, että minun pitäisi jo kiirehtiä metsästyspartion mukaan.
“Tuskin riistalla on muutakaan menoa kuin joutua minun saaliikseni!” huikkasin ennen kuin nousin rivakasti ylös mukavalta tarkkailupaikaltani, ja lähdin yhtä nopein askelin Huurreliljan perään, jonka tummanruskea häntä katosi jo leirin ulkopuolelle. Olin hyvin mielissäni päästessäni metsästyspartioon. Saalistaminen jaksoi aina piristää, varsinkin nyt, kun olin tuntenut itseni hieman yksinäiseksi. Olin ehkäpä keskittynyt turhankin paljon soturin velvollisuuksiin, minkä tähden olin laiminlyönyt ystäviäni. Mutta halusin vain tehdä parhaani Kuolonklaanin hyväksi, varsinkin nyt nuorena ja hyväkuntoisena soturina. En aikoisi odottaa, että rapistuisin vanhaksi klaaninvanhimmaksi saavuttamatta mitään. Silloin minun kuuluisi muistella, kuinka paljon autoin klaania, ja kertoa tarinoita kaikista teoistani pienille, vasta elämään tutustuville, pennuille. Tavallaan vanhuus tuntui kiehtovalta, mutta sinne suuntaan en todellakaan tähdännyt. Minun pitäisi myös hioa nykyisiä sekä uusia ystävyyssuhteita, jotten jäisi ihan yksin pelkkien velvollisuuksien kanssa.
“Pikkukaaos, onko kaikki hyvin?” Huurrelilja onnistui taas herättämään minut ajatuksistani. En oikeastaan voinut olla uppoutumatta ajatuksiini, kun oli niin paljon asiaa, mutta ei ketään kelle puhua – tai olisi ollut, jos olisin vain mennyt puhumaan.
“Tietenkin! Kuinka niin?” vastasin melko nopeasti, ettei entinen mestarini epäilisi mitään. Partion kolmas jäsen, Hämypilvi, vain vilkaisi taakseen lisäten vain enemmän vauhtia.
“Kysyin vain, mutta hyvä kuulla, että kaikki on hyvin”, naaras vastasi ja palasi paikalleen lähemmäs partionjohtajaa. Ravasimme jokea pitkin, ja Hämypilvi piti huolen siitä, että jokainen partion jäsen varmasti hengästyisi matkan aikana. Puro solisi vierellä iloisesti kuin olisi iloinnut viherlehden saapumisesta Kuolonklaanin reviirille. Taivas sai yhä ihanampia värejä ylleen, kun aurinko vaipui alemmas hetki hetkeltä yhä enemmän. Taivaanranta hohti vahvan oranssin sävyissä, joissa pystyi havaitsemaan jo punertavaa loistoa. Koko komeus pilkotti vain parin vaivaisen puun takaa.
“Hajaannutaan tässä, ja tavataan ennen auringon laskua”, Hämypilvi ilmoitti. Nyökkäsin kasvot peruslukemilla, ja suuntasin tiheämpään aluskasvillisuuteen. Vaikka metsän aluskasvillisuus olikin melko olematonta, mitä enemmän sitä sattui paikantamaan, sitä korkeampi mahdollisuus oli saada saalis kiinni. Sen lisäksi monet riistat viihtyivät juuri tällaisissa paikoissa, joissa ne luulivat olevansa piilossa. Halusin aina tehdä kaikkea, että saisin edes jotain kiinni, sillä oli inhottavaa palata tyhjin tassuin leiriin. Se tuntui aina pahalta, sillä juuri saalistuksessahan minun kuului olla hyvä. Rasahdus. Jähmetyin paikoilleni kuullessani äänen melko läheltä. Raotin leukojani, ja maistelin ilmaa haistaen heti tuoreen hiiren. Hiiri oli varmasti tuntenut askelieni tärähtelyt maassa, kun olin ajatuksissani ollut ihan varomaton. Olin kuitenkin melko varma, ettei se ollut vielä edes nähnyt saatika haistanut minua, joten uskalsin lähtemään yrittämään sitä. Varovasti pujottauduin vaanimisasentoon, ja lähdin seuraamaan hajuvanaa. Onneksi tuuli hiiren suunnasta, joten pikku otuksella ei ollut mahdollisuutta haastaa minua. Pehmein askelin etenin hiljalleen yhä lähemmäs, kunnes näin hiiren jo vilaukselta. Se oli rauhoittunut tonkimaan jotain, kenties jotain syötävää itselleen. Ja se kävi oikein mainiosti, nimittäin nyt olisi aika poimia hiiri omiin hampaisiini. Askel, toinen. Ponnistin loikkaan, jonka kohdisti hiireen. Tassuni pamahtivat kuitenkin maahan, ja kynteni ehti vain hädin tuskin hipaista hiiren turkkia. Inisten hiiri lähti kipittämään karkuun, mutta toivottuani nopeasti ohi suunnatusta loikasta, sain juostua hiiren kiinni ennen sen koloa. Nopealla puraisulla se lakkasi hengittämästä. Työnsin vielä tassuni koloon, jonne hiiri oli ollut juoksemassa, jos olisin voinut vielä napata jotain mukaan. Aurinko näytti olevan nimittäin enää vain vähän näköisällä, joten oli hieman noloa palata pelkän hiiren kanssa. Mutta enempään en pystynyt tällä kertaa, ja kyllä yhdelläkin saaliilla jonkun ruokki. Olin saanut monesti huomata, että yksikin pieni teko klaanin hyväksi, saattoi auttaa paljonkin. Kotimatka leiriin sujui leppoisasti hiiren roikkuessa hännästään hampaideni välissä. Ja leirissä vietyäni sen tuoresaaliskassaan olin jo niin väsynyt, että painelin suoraan sotureiden pesään omaan vuoteeseeni aikeissani nukkua pitkään. Aamulla ei onneksi odottanut partiota. Metsästyspartion jäljiltä jäseniäni jo hieman särki väsymyksestä, ja ne tuntuivat painavan kuin kasa isoja kiviä. Sen vuoksi unikin maistui paremmin, ja saatoin onneksi nukahtaa nopeasti.
// 651 sanaa
