Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Kissat astelivat ohitseni istuessani lähellä sotureiden pesän suuta. Maa tuntui paljon kiinnostavammalta tassujeni alla kuin rajapartioon ilmoittautuminen. Mitäänsanomaton ilme oli pysytellyt kasvoillani siitä asti, kun Taivaslaulu oli jättänyt klaanielämän. Se oli saanut minutkin ajattelemaan omaa elämääni ihan uudessa valossa. Kylmäliekki tassutti luokseni, mutten edes vaivautunut tervehtimään kollia. Savunharmaa kissa istahti viereeni sanaakaan sanomatta. Kylmäliekki oli outo tapaus. Hän oli hiljainen ja täysin erilainen veljensä kanssa, erilaisuus oli tietenkin hyvä asia. Olin viime aikoina tutustunut kolliin vähän paremmin, mutta enää se ei oikein kiinnostanut. Halusin elämääni jotain sisältöä, jotain muuta kuin soturin tehtäviä auringon noususta laskuun.
“Taidan lähteä kävelylle”, huokaisin rauhallisesti nousten neljälle tassulle. Olin istunut paikallani jo pitkään, joten pientä jäykkyyttä oli havaittavissa. Kylmäliekki nousi myös, mutten halunnut kollista seuraa kävelylle.
“Yksin”, huomautin ja lähdin uloskäyntiä kohden. Kuulin nopeat askeleet takanani ja käännyinkin kulmat kurtussa aikeenani sanoa asia selvemmin savunharmaalle kollille. Yllätyin nähdessäni Kylmäliekin sijasta Huurreliljan.
“Tulen mukaan tahdoit tai et”, naarassoturi naukaisi ilmettäni arvioiden ja sujahti ulos leiristä ensimmäisenä. Kohautin lapojani ja lähdin kissan perään.
“Ihan oikeasti Huurrelilja, olen huonoa seuraa tällä hetkellä”, tokaisin nopeasti. Äänessäni ei ollut enää samanlaista ystävällisyyttä, mitä aikaisemmin. Halusin vain olla rauhassa.
“Älä yritä, kyllä minä sinut tunnen”, Huurrelilja naukui ja jatkoi vierelläni. Matka sujui hiljaa, joka ei lainkaan haitannut minua. En jaksanut olla se oma kohtelias ja puhelias itseni, en vain halunnut olla. Halusin surra ystäväni perään rauhassa ilman häiriötekijöitä. Sen jälkeen voisin miettiä paremmin tulevaisuuttani. Kai se olisi tässä vaiheessa kaikista järkevintä. Monet ympärilläni muodostivat perheen, saivat kumppanin ja pentuja. Sellaisen tulevaisuuden halusin itsekin, piti sitä sitten odottaa kuinka pitkään tahansa.
“Lähdetkö tämän jälkeen partioon?” Huurrelilja viimein avasi suunsa. Pudistelin nopeasti päätäni.
“Minulla on muuta”, vastasin, vaikkei minulla mitään ollutkaan. Entisenä mestarinani Huurrelilja näki selvästi lävitseni, muttei naaras onneksi sanonut mitään. En vain jaksanut tehdä mitään järkevää. Halusin ottaa aikaa ja ajatella. Ehkä huomenna olisi aika tehdä jotain hyödyllistä, mutta tänään ei ollut vielä se päivä.
// 314 sanaa
