Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Punatähti kutsui klaanin koolle. Tiesin jo, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Oli vaikea uskoa, ettei Minttuvarjo enää ollut kanssamme. Naaras ei enää partioisi kanssamme, eikä häntä näkisi enää vilaukseltakaan leirissä. Muistelin, kuinka hyvin Minttuvarjo oli ottanut minut uutena oppilaana vastaan. Olimme tutustuneet jotenkin oppilasaikoina, mutta nyt naaras oli poissa. Se sai minut hämmentyneeksi. Olimmehan olleet samaan aikaan oppilaita. Mutta sentään klaani sai jotain ilon aihetta, kun Karhutassu nimitettiin soturiksi, Karhumyrskyksi. Oletin päällikön jo sanoneen sanottavansa, mutta olettamukseni osoittautui vääräksi. Punatähti pyysi Taivastassun luokseen. Huulilleni leveni hymy surullisten uutisten jälkeen. Olin hyvin ylpeä ystävästäni. Taivastassu sai kauniin nimen, Taivaslaulun.
“Pikkutassu, astuisitko eteen?” suuren päällikön takia tunsin itseni niin pieneksi, joten nostin leukaani näyttääkseni edes vähän isommalta. En ollut olettanut kuulevani omaa nimeäni. Se kävi kuitenkin järkeen, sillä olihan minut ja Taivaslaulu nimitetty oppilaiksikin samaan aikaan. Enempää vitkastelematta astelin kuolonklaanilaisten silmien alle valmiina kuulemaan soturinimeni.
“Pikkutassu on valmis soturiksi. Hänet tunnetaan tästä lähtien Pikkukaaoksena”, Punatähti ilmoitti tyynesti. Vaikka tilanne kesti vain hetken, se tuntui kestävän ikuisuuden. Ensimmäistä kertaa oppilasnimitykseni jälkeen, klaanin huomio oli taas minussa. Se tuntui kieltämättä hyvältä. Olisin voinut nauttia siitä enemmänkin, mutta jouduin palaamaan takaisin väkijoukkoon. Seuraavaksi nimitettiin pentuja oppilaiksi, mutta en enää pystynyt keskittymään mihinkään kunnolla. Ja kun päälliköllä ei ollut enää enempää ilmoitusluontoista asiaa, yritin tähyillä ympärilleni nähdäkseni Taivaslaulun. Olisin halunnut käydä onnittelemassa ystävääni, mutta päätin jättää onnittelut myöhemmälle, kun naaras oli jo kadonnut omiin puuhiinsa. Sen sijaan suuntasin entisen mestarini luokse.
“Oli jo aikakin päästä minusta eroon, vai mitä?” naukaisin huvittuneena Huurreliljalle, joka hymähti hieman.
“Kieltämättä kiipeilyharjoituksesi ottivat jo minustakin koville”, vihreäsilmäinen naaras vastasi. Oli outoa, ettei minulla olisi enää mestaria käskemässä, mitä pitäisi tehdä. Se tuntui samalla myös ihmeen vapauttavalta, vaikka Huurrelilja olikin ollut paras mahdollinen mestari minulle, eikä hän ollut kauheasti laittanut minua ylimääräisiin hommiinkaan.
“Lähdetkö mukaan partioon? Se lähtee kohta, ja se olisi yhtä soturia vailla”, Huurrelilja kysyi ja nousi ylös. Ja koska en halunnut jättää ensimmäistä partiota väliin soturina, päätin suostua.
“Tietenkin, ei tässä taida olla mitään muutakaan ohjelmassa”, hymähdin, ja lähdin naaraan perään. En tiedä kuvittelinko koko partion ajan, vai ottivatko muut minut nykyään enemmän tosissaan kuin aikaisemmin oppilaana. Kokoni ei tainnut enää vaikuttaa mihinkään. Ja hyvä niin, sillä aioin vielä saavuttaa jotain suurta – ja se saisi muut unohtamaan kokoni hetkessä.
// 369 sanaa
// ja oon vähän myöhässä tän tarinan kanssa :’D
