Pikkukaaos
Kirjoittaja: Untuva
Siristelin silmiäni kuunnellessani Minttutassun puhetta. Olisin luullut Jääviiltoa paremmaksi mestariksi, vaikka hän kohtelikin toisia huonosti. Olisi luullut kollin ymmärtävän, kuinka tärkeää saalistaminen oli. Pelkillä taistelutaidoilla ei voisi pärjätä. Miten kukaan voisi silloin syödä vatsansa täydeksi, jos jokaiselta karkaisi hiiri kynsien välistä? Mistä klaaninvanhimmat sekä kuningattaret ja pennut saisivat vatsantäytettä, jos tuoresaalista hädin tuskin riittäisi edes puolelle klaanille? Taistelutaidot olivat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää oli myös osata metsästää.
”Mietin vain, että nyt kun olemme metsästyspartiossa, että haluaisitko opettaa minua?” Minttutassu vaikutti innostuneelta. En olisi missään nimessä halunnut vastata kieltävästi. Oli tärkeää, että joku opetti saalistusta naaraalle, jos kerta Jääviilto ei sitä suostunut tekemään. Oli kuitenkin tärkeää, että saalistusta opetti joku, joka ymmärsi sen tärkeyden ja osasi hyvin perusteet. Koin sopivani hommaan, sillä hallitsin saalistuksen hyvin. Jos joku olisi pyytänyt minua opettamaan taisteluliikkeitä, olisin vienyt hänet suoraan jonkun toisen luokse. Mutta saalistuksessa olin sen verran hyvä, että uskalsin suostua opettamaan omia taitojani Minttutassulle.
”Se on hyvä idea, Minttutassu. Tietenkin opetan sinua”, vastasin punaruskealle oppilaalle. Olimme saapuneet lähelle jokea, joten hidastin vauhtia. Joki oli isompi kahdesta joesta, ja pysähdyin riittävän kauas reunasta. Joen ääni tuntui aina kiinnostavalta, mutta se ei ole houkutellut lähemmäs sen jälkeen, kun pentuna jouduin näkemään ikävän tapahtuman. Melkein menetin silloin ystäväni kiinnostavalle, mutta vaaralliselle vedelle.
”Hämypilvi ja Kylmäliekki”, käännyin katsomaan sotureita ja viitoin hännälleni suuntaan, jonne halusin kaksikon lähtevän, ”lähtekää te tuohon suuntaan, niin me jäämme Minttutassun kanssa tähän.”
Hämypilvi kääntyi oitis, ja Kylmäliekki hänen peräänsä nyökättyään ensin ymmärryksen merkiksi. Katsoin, kuinka savunharmaa kolli ja valkea naaras katosivat kokonaan näkyvistä. Käännyin Minttutassun puoleen, joka jo selvästi odotti opetustani.
”Olet varmasti jo melko pitkällä taistelukoulutuksessa?” esitin asiani kysymyksenä. Minttutassu nyökkäsi, mutta näytti miettivän, miksi kysyin taistelukoulutuksesta saalistuksen sijaan. Oli hyvä, että Minttutassulla oli pohja taisteluharjoituksista, sillä se auttaisi paljon saalistuksessa.
”Hyvä. Voimme hyödyntää samoja asioita saalistuksesta, joka tekee siitä sinulle asteen verran helpompaa. Meidän ei tällöin tarvitse aloittaa ihan alusta”, selvensin vielä oppilaalle, mitä ajoin takaa. Oli mukava nähdä, kuinka tarkasti Minttutassu kuunteli sanojani. Hän taisi ymmärtää, että saalistaminenkin oli tärkeää, vaikka Jääviilto varmasti antoi ymmärtää muuta.
”Voit ajatella saalista vastustajanasi. Saalis eroaa kissasta vain kooltaan, eikä se aio jäädä taistelemaan kanssasi. Saalista on lähestyttävä hiljaa, sillä ne juoksevat aina sinua karkuun. On pidettävä huolta, ettei tee ääntä, ja lähestyy saalista oikeasta suunnasta. Tuuli paljastaa sinut helposti. Sinun pitää päästä niin lähelle saalista, että tiedät varmasti saavasi sen kiinni, jos se huomaa sinut. On tärkeää olla tarkka”, selitin parhaani mukaan mahdollisimman selkeästi, ”katsotaan ensin asentoasi ennen kuin yritämme edes saada mitään kiinni. Miten lähtisit vaanimaan saalista?”
Minttutassu asettui matalaksi ja lähti liikkumaan eteenpäin. Oppilaan asento oli melko hyvä, vaikka siinä parantamisen varaa olikin. Oli hienoa nähdä, minkä Minttutassu ajatteli olevan paras asento vaanimiseen ennen kuin kukaan oli ehtinyt opettaa sitä hänelle.
”Näinkö?” punaruskea oppilas kysyi pysähtyen ja katsahtaen minuun. Katsoin tarkemmin naaraan asentoa, jotta osaisin neuvoa häntä parantamaan sitä parhaani mukaan.
”Häntäsi on liian ylhäällä, laske se alas”, aloitin hännästä, jonka huomasin olevan liian pystyssä. Saalis olisi huomannut sen helposti, varsinkin kun aluskasvillisuus oli hyvin olematonta. Minttutassu laski häntänsä maata vasten.
”Nyt häntäsi on liian alhaalla. Yritä pitää se matalalla, mutta älä ihan maata vasten. Häntäsi ei saa näkyä, mutta se ei myöskään saa pitää ääntä raahautuessaan maassa”, ohjeistin pitäen puheeni rauhallisena. Muuten soturioppilaan asento oli melko hyvä. Vatsa hipoi lähes maata, mutta oli kuitenkin sen verran ylhäällä, ettei asennosta aiheutuisi rapinaa.
”Onko näin hyvä?” Minttutassu kysyi, ja hän katsoi minuun odottavan näköisenä tummansinisillä silmillään. Nyökkäsin hymyillen ennen kuin sanoin mitään.
”Pidä häntäsi juuri noin. Yritä vielä kopioida asentoni mahdollisimman tarkasti”, sanoin laskeutuen vaanimisasentoon. Jokaisen asento oli hieman erilainen, sillä ruumiinrakenteet erosivat paljon toisistaan. Asento oli kuitenkin periaatteessa samantyylinen kaikilla, vaikka monet sitä sovelsivatkin. Minttutassu tarkkaili asentoani ja muutti takajalkojensa asentoa.
”Hienoa! Paina tämä asento mieleesi, niin pääset vielä pitkälle!” kehuin oppilasta, joka oli selviytynyt oikein hyvin ilman Jääviillon opetuksia. Tuskin kolli olisi edes osannut kertoa minua paremmin mistään saalistukseen liittyvästä. Olin tyytyväinen itseeni, sillä olin osannut ohjeistaa Minttutassua edes jotenkin. Ehkäpä minustakin tulisi jonakin päivänä oiva mestari jollekin!
”Olenko nyt valmis saalistamaan?” naarasoppilas kysyi suoristautuessaan. Suoristauduin itsekin, ja mietin Minttutassun valmiutta. Oma kuivaharjoitteluni oli kestänyt hieman pidempään. Olimme kuitenkin metsästyspartiossa, joten aikaa oli rajallisesti. Ja harjoittelu oikean saaliin kanssa olisi paljon opettavampaa.
”Uskon sinun olevan”, naukaisin jälleen pienen hymyn kera, ”kerro mitä haistat?”
//Minttu? Toivottavasti en hitannu liikaa
// 704 sanaa
