Pikkupentu
Kirjoittaja: Untuva
En tuntenut Taivaspentua lähes ollenkaan, mutta minulla oli tunne, että voisin siitä huolimatta luottaa häneen. Sen vuoksi uskalsin myös lähteä ensimmäistä kertaa pentutarhasta kahdestaan tämän puhtaanvalkean naaraan kanssa. Koko olemukseni oli jännittynyt sujahdettuani sammalverhon ali toisen pennun perässä. Ensimmäisenä kirkas valo tuntui sokaisevan silmäni. Hetken näin pelkkää kirkkautta, joka vain sattui kirvelevästi silmiini. Räpyttelin silmiäni ja halusin vain tunteen menevän pois, jotta pystyisin näkemään ympärilleni. Pikkuhiljaa erotin jo leirin edessäni. Se oli niin mahtava! Ja iso! Tuntui kuin kylmyys olisi iskenyt kimppuuni kuin haluten saavan minut miukumaan kauhusta apua. Polkuanturoissani tuntui oudolta. Tämä valkea aine, jota olin kuullut kutsuttavan lumeksi, tuntui niin kylmältä. Pörhistin ohutta turkkiani samalla katsoen hieman kateellisena Taivaspennun paksumpaa turkkia.
“Eikö olekin kaunista?” Taivaspentu kysyi sädehtien. Nyökyttelin päätäni olevani samaa mieltä. Olin niin leirin lumoissa, etten kyennyt hetkeen sanomaan sanaakaan. Ihastelin vain suurta leiriä edessäni. Huomasin pian suuni olevan ihastuksesta auki, ja nopeasti suljin sen, etten vaikuttaisi Taivaspennun silmissä täysin typerältä. En tiennyt millainen reaktio naaraalla oli ollut, kun hän oli itse nähnyt leirin ensimmäistä kertaa, mutten siltikään halunnut ottaa riskiä näyttää hänen silmissään typerältä. Halusin kovasti Taivaspennusta ystävää itselleni, vaikken edes tuntenut häntä kunnolla. Minulla oli vain niin kovin yksinäistä, eikä Jääpennusta ainakaan ollut tulossa sydänystävää.
Jääpennun ajattelu ja kaikkialla tuntuva kylmyys unohtui hetkeksi, kun otimme kisan Taivaspennun kanssa suuren kaatuneen puun luokse. Lumessa juokseminen osoittautui vaikeaksi hommaksi. Upposin jokaisella askeleella syvälle, joka teki jokaisesta askeleesta entistäkin raskaamman. Voitin kisan, ihme kyllä. Mutta vaikka lumessa juokseminen olikin vaikeaa, juoksu tuntui muuten itselleni helpolta. Vaikken onnistunutkaan sammalpallolla pallottelussa, onnistuin sentään voittamaan juoksukilvan! Olisin voinut lähes hyppiä ilosta ja onnesta ja kaikesta siitä energiasta, jota lumi minulle aiheutti. Polkuanturanikin olivat jo jotenkin tottuneet kylmään, valkeaan aineeseen.
Sen jälkeen, kun olin etsinyt Taivaspennun kanssa jonkun aikaa Jääpentua, jonka oletimme seuranneen meitä, kiinnostus heräsi leirissä olevaan kiinnostavaan vesilammikkoon. Lampeen valui vettä putouksena, mutta sen reunoille oli muodostunut jäätä. Vesi ja jää herättivät kiinnostukseni heti ja menimme Taivaspennun kanssa lähemmäs katsomaan. Kokeilin varovasti tassullani jään pintaa. Se tuntui melko hauraalta, muttei kuitenkaan mennyt rikki tassuni alla.
“Haahkapentu!” havahduin Taivaspennun huutoon lammen lumoista. “Sinäkö olet seurannut meitä koko tämän ajan?”
Tassuttelin lähemmäs Haahkapentua ja asetuin samalla Taivaspennun vierelle. Tarkkailin katseellani kollipentua. Haahkapentu oli isompi kuin minä ja hän omasi kellanpunaisen turkin, jossa oli tummempia raitoja. Kollilla oli jäänsiniset silmät. Seuraavaksi Haahkapentu mutisi jotain, mistä en kyllä saanut mitään selvää. En edes erottanut kunnolla sanoja seasta. Mitä kolli oikein oli sanonut?
“Mitä?” kysyin kysymyksen samaan aikaan kuin Taivaspentukin. Hänkään ei oletettavasti ollut saanut kollin puheesta selvää.
“Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella!” Haahkapentu sanoi kovaan ääneen. No nyt kollin puheesta sai ainakin selvää! Pennun olemus näytti jotenkin erikoiselta. Hän tuntui kuin raapivan lumista maata, ties minkä takia. En ymmärtänyt Haahkapennun käyttäytymistä, saati hänen olemustaan. Mikä kollilla oikein oli?
“Me tutkimme leiriä!” naukaisin, sillä kai Haahkapentu nyt sitten halusi tietää, mitä me leirin ulkopuolella teimme. Olihan kolli tullut ihan pentutarhan ulkopuolelle asti katsomaankin. Mutta sentään seuraaja oli Haahkapentu, eikä mikään Jääpentu.
“Olimme juuri menossa tutkimaan tuota lampea!” Taivaspentu lisäsi ja katsahti lammen suuntaan pikaisesti. Kiinnostukseni heräsi vettä ja jäätä kohtaan uudestaan, ja halusin jo päästä tutkimaan sitä lisää. Niinpä sain idean pyytää Haahkapentua mukaan tutkimusmatkallemme, jotta pääsisimme pian tutkimaan sitä lampeakin.
“Tule mukaan!” suustani pääsi innokas hihkaisu ja viitoin hännälläni Haahkapentua mukaan. Tuntui kuin lampi olisi oikein vetänyt minua puoleensa. Oli ensimmäinen kertani, kun näin niin paljon vettä. Jopa putouksesta aiheutuva kohina ja solina oli kiinnostavan kuuloista. En tiennyt ajatteliko Taivaspentu samoin, mutta häntäkin näytti lampi kiinnostavan. Naaras kääntyi jo, ja pian minäkin. Lähdimme tassuttelemaan lammen suuntaan. Samalla viitoin hännälläni Haahkapennulle merkin seurata meitä. Ei kai kolli halunnut jäädä mistään näin kiinnostavasta paitsi. Viimein kolli lähti meidän peräämme. Hyvä. Nyt tutkimusmatkalla oli jo kolme osallistujaa! Tutkin lammen pintaa ihan reunalla, mutta aiemman testaukseni perusteella, en uskaltanut astua jäälle. Se oli tuntunut sen verran hauraalta painaessani sitä hieman tassullani. Haahkapentu ei tullut niin lähelle, vaan hän katsoi hieman kauempaa, mitä minä ja Taivaspentu puuhasimme.
“Katso, Pikkupentu, minä-”, ehdin kuulemaan, kun kuului loiskahdus. Tuntui kuin lammen pinta olisi mennyt rikki, kun se alkoi väreilemään. Nostin pääni ja katsoin loiskahduksen suuntaan. Ehdin erottamaan vain valkean korvan, kun tajusin, mitä juuri oli tapahtunut.
“Taivaspentu!” huudahdin kauhuissani ja pelko kouraisi vatsaani. Olin kuullut monesti klaaninvanhinten kertovan uimisesta, miten jotkut harvat sen osasivat ja jotkut eivät. Taivaspentu ei varmasti osannut uida. Voi ei! Miten naaras pääsisi pois! Pelokkaana ajatukseni täyttyivät kaikista niistä kauhutarinoista, joita klaaninvanhimmat olivat myös kertoneet. Kuinka kissoja oli hukkunut. Veteen. Voi, miksi muistin ne vasta nyt!
“Apua! Tulkaa auttamaan!” huusin hädissäni, sillä tiesin, etten voinut muutakaan. Taivaspentu yritti kauhoa tassuillaan ja pitää päänsä pinnalla, muttei siitä tahtonut tulla mitään. *Minun täytyy pelastaa Taivaspentu!* ajattelin totisena ja kaikki klaaninvanhimpien antamat varoitukset katosivat päästäni. En voinut vain seistä tekemättä mitään. Olin jo aikeissa astua hauraan jään päälle, jota lammen reunaan oli muodostunut, kunnes kuulin askelia takaani.
//Tuhka? Taivas? Haahka?
//798 sanaa
