Pikkutassu
Kirjoittaja: Untuva
“Toivottavasti pääsemme tänään oppilaiksi! Mitä muuta tämä voisi olla?” Taivaspentu naukui ja pystyin kuulemaan hänen äänestään innostuksen. Jännitys levittäytyi saman tien joka puolelle kehoani, ja tunsin sen erikoisena kihinänä. Jännitys taisi viedä sanani myös, sillä vaikka yleensä minulla oli aina sanat valmiina, nyt en enää pystynyt vastaamaan Taivaspennulle. Oppilaiksi! Mitä, jos nyt olisi todella se hetki, kun hän pääsisi oppilaaksi!? Ajatus tuntui mahtavalta, vaikka ajatus Jäätassusta samassa pesässä ei niinkään. Vastahan pentutarhassa oli alkanut olemaan mukavaa Jäätassun ja hänen sisarustensa nimitysten jälkeen.
Pentutarhan ulkopuolelta kuului voimakas kajautus, kun klaanin päällikkö kutsui kissat koolle. Yritin pitää ajatukseni pois oppilaaksi pääsystä, sillä olisi harmi, jos en kuitenkaan pääsisi. Entä jos Taivaspentu pääsisi, ja minä en. Olihan naaras minua ihan hiukan vanhempi. No, onneksi sentään pentutarhassa olisi vielä Haahkapentu, vaikken ollutkaan ollut hänen kanssaan kauheasti tekemisissä sen jälkeen, kun Taivaspentu oli pelastettu hukkumasta. Sille ei oikein ollut syytä. Taivaspentu oli toipunut ja minä taas keskittynyt moittimaan itseäni siitä, että olin suostunut tutkimusretkelle. En kuitenkaan enää potenut kamalaa syyllisyyttä asiasta. Vahinkoja sattui, niin kuin Naarmunenä osasi aina muistuttaa.
“Taivaspentu ja Pikkupentu, astukaa eteen”, suuri punaruskea kolli, Punatähti, naukui, kun lähes kaikki olivat ehtineet kerääntyä paikalle. Taivaspentu oli ollut oikeassa! Nyt pääsisimme varmasti oppilaiksi – ja vielä yhtä aikaa! Astuin Taivaspennun perässä ja asetuin hänen vierelleen. Koska tunsin sillä hetkellä kaikkien katseiden edessä itseni tavallista pienemmäksi, suoristin ryhtini ja röyhistin hieman rintaani. Sydämeni alkoi lyömään tavallista lujempaa ja tunsin sykkeen voimakkaana. Kuin sydän olisi halunnut lyödä itsensä rinnastani ulos. Jännitys kai sen aiheutti. Taivaspentu nimitettiin ensin, ja hän sai mestarikseen Rapakynnen. Sitten tuli minun vuoroni.
“Pikkutassu, sinä saat mestariksesi Huurreliljan”, Punatähti ilmoitti kuuluvalla äänellään. Pikkutassu. Olin oppilas. Pääsisin näyttämään kaikille, että pienestä koostani huolimatta, minusta tulisi hyvä soturi! Katsoin kuolonklaanilaisten joukkoon ja huomasin tummanruskean vihreäsilmäisen naaraan, joka heilautti minulle häntäänsä. Hän oli ilmeisesti Huurrelilja, joka toimisi tästä lähtien mestarinani. Hänkin oli kooltaan pieni, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Hän varmasti osaisi opettaa minulle hienoja liikkeitä, joissa pienestä koosta olisi jopa hyötyä! Kuolonklaanilaiset palasivat jatkamaan arkisia askareitaan, mutta minä ja Taivastassu jäimme mestareidemme kanssa. Huiskautin vielä hännälläni hyvästit Haahkapennun suuntaan, joita ohjattiin Pihkapennun kanssa takaisin pentutarhaan. Käännähdin takaisin mestarini suuntaan. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, jota en tietenkään voinut jättää kysymättä.
“Milloin pääsemme näkemään reviirin?” kysyin ja tiesin äänestäni kuultavan innostukseni. En vain voinut mitään, että minua sattui niin paljon ensimmäinen vierailu leirin ulkopuolella kiinnostamaan. Vilkaistessani Taivastassua ajattelin myös naaraan haluavan samaa. Sitä paitsi vielä ei ollut edes aurinkohuippu, mikä tarkoitti, että ehtisimme kiertää reviirin. Tai ainakin uskoin niin. Ei kai reviiri nyt voinut hirveän iso olla, jos joka päivä rajapartiot kävivät tarkastamassa rajat?
“Lähdemme pian kiertämään reviirin. Käykää sitä ennen syömässä”, mestarini vastasi, johon Taivastassun mestari nyökäytti päätään. Lähes pomppasin ilmaan innosta. Pääsisimme kiertämään reviiriä yhdessä!
“Selvä!” hihkaisin ja otin suunnakseni tuoresaaliskasan. Tajusin kuitenkin kohteliaana jäädä odottamaan Taivastassua.
//Taivas?
// 463 sanaa
