Pikkutassu
Kirjoittaja: Untuva
Olin ehtinyt jo osittain tottumaan Kuolonklaanin reviirin laajuuteen, enkä enää ihmetellyt niin paljon kuin ennen. Silti minusta oli aina yhtä mukavaa ja kiinnostavaa päästä ulos leiristä. Hiirenkorvan alku oli muuttanut reviirin ulkonäköä sitten ensimmäisen oppilaspäiväni, jolloin olin päässyt leirin ulkopuolelle ensimmäisen kerran. Hanki ei ollut enää niin korkea kuin ennen. Se oli sulanut matalammaksi auringon säteiden sitä lämmittäessä. Muutenkin päivisin tuntui olevan lämpimämpää kuin ennen. Oli ihana tuntea säteet poskilla, ja kun ne lämmittivät osuessaan kehooni. Turkkini oli niin ohut, että minun oli monesti ollut kylmä lehtikadon aikaan. Kuuset varsinkin olivat erinäköisiä. Ne eivät olleet enää niin vinoja, eikä niiden oksat notkuneet lumen painosta. Havupuut olivat saaneet karistettua lumet päältään. Ainakin suurin osa. Olin jopa oppinut totuttelemaan hajujen sekamelskaan leirin ulkopuolella. Se helpotti kummasti saalistusta, kun pystyi keskittymään yhteen hajuun kerrallaan ja huomasi hajujäljetkin paremmin. Olin huomannut olevani oiva saalistamisessa, ja paloin aina halusta päästä kehittämään sitä taitoa enemmän. Siksi olinkin melko innoissani kuullessani, että saisin opetella saalistusta hämärässä.
“Kuinkakohan vaikeaa saalistuksesta tulee Lehtikuusilaaksossa?” kysyin Haahkatassulta, vaikkei kysymykseni edes oikeastaan ollut tarkoitettu vastattavaksi. En tarkoittanut sitä sotureiden korviin, mutta Huurrelilja kääntyi katsomaan minua kohti. Mestarimme kävelivät edellä ja me Haahkatassun kanssa kohteliaasti hieman jäljessä.
“Sittenpähän näet”, vihreäsilmäinen naaras totesi huvittuneena ja käänsi katseensa takaisin eteenpäin. He aloittivat Hopeaputouksen kanssa hieman hiljaisemman keskustelun, jonka sanoja ei pystynyt kunnolla erottamaan.
“Onneksi tänään ei ole vuorossa kiipeilyharjoituksia! Olen niissä aivan surkea. Ensimmäisissä saalistusharjoituksissani onnistuin tippumaan puusta”, totesin lopun hieman nolona. “Mutta sain silti oravan kiinni! Huurrelilja lupasi järjestää minulle sen jälkeen kiipeilyharjoitukset, mutta niitä ei ainakaan vielä ole järjestetty.”
“Odota vain Pikkutassu, kyllä sinä ehdit vielä kiipeilyäkin harjoitella”, Huurrelilja huikkasi taakseen. Olin yrittänyt puhua hiljemmalla äänensävyllä, mutta mestarini oli kuullut minut silti.
“Luuletko olevasi enemmän saalistaja vai taistelija?” kysyin itseäni paljon isommalta kollioppilaalta. Haahkatassun koon takia ajattelin hänet hyväksi taistelijaksi. Koko ei kuitenkaan aina ratkaissut kaikkea, itse en varsinkaan halunnut ajatella niin. Mutta kollin ruumiinrakenne kuului enemmän hyvälle taistelijalle kuin saalistajalle. Toisaalta taistellessa vaadittiin muutakin kuin kokoa ja voimaa. Ketteryys ja nopeus olivat myös hyviä ominaisuuksia taistellessa. Puheliaaseen tapaani olin ollut itse enimmäkseen äänessä, joten suljin vihdoin suuni ja annoin Haahkatassulle kohteliaana tilaa puhua. Vaikka minulla riittikin paljon juttua, en halunnut olla epäkohtelias kollia kohtaan. Emme vain olleet puhuneet pitkään aikaan ja minulla oli niin valtavasti asiaa. Ehkei Haahkatassu kuitenkaan tulkinnut käyttäytymistäni epäkohteliaaksi, kaipa hän tiesi puheliaan suuni.
// Haahka?
// 385 sanaa
