Pikkutassu
Kirjoittaja: Untuva
Olin kasvanut hitusen ja yrittänyt olla kerta kaikkiaan mallioppilas. Olin pieni, mutta niin oli mestarinikin, ja olin saanut Huurreliljalta paljon vinkkejä pienuuden hyödyntämiseen. Toki olin jo ehtinyt kehitellä omianikin, sillä olin ollut oppilaana jo jonkun aikaa. Sisimmässäni tiesin, että minun täytyisi keskittyä täysillä harjoituksiin, jotta pääsisin oppilaaksi ajallani. Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat päässeet sotureiksi eilen, joten en uskonut menevän enää kovin pitkään, kunnes pääsisin itsekin.
Repäisin palasen irti oravasta, jota olin juuri syömässä. Tänään olisi vuorossa kiipeilyharjoitukset sekä illemmalla vielä metsästyspartio. Kiipeilyharjoitukset olivat pelkkää tuskaa minulle, ja inhosin niitä muutenkin yli kaiken. Kiipeilyharjoituksia oli ollut paljon, sillä en millään pystynyt oppimaan tekniikkaa kiipeilemiseen. Toki edistystä oli tapahtunut, mutta vain hyvin vähän, ja se jos jokin turhautti. Pelkäsin kovasti, että oppilaaksi pääsyni viivästyisi sen takia, etten omannut taitoa loikkia puussa. Mutta en minä mikään hiirenpapanainen orava ollut! Söin oravan nopeasti ja astelin uloskäynnin luokse odottamaan Huurreliljaa. Huomasin vilaukselta Taivastassun, kun naaras paineli oppilaiden pesään hiiri hampaissaan. En ollut puhunut ystävällenikään huomenia enempää vähään aikaan, sillä olin keskittynyt niin kovasti harjoituksiini. Halusin kuitenkin niin kovasti näyttää muille, että vaikka olin pieni, pystyin mihin vain.
“Tällähän sinä jo oletkin. Mennään!” Huurrelilja naukaisi sen enempää odottelematta edes nousuani, ja naaras suunnisti heti ulos leiristä. Lähdin rivakasti mestarini perään. Hölkkäsimme melko nopeaa tahtia puun luokse, jota käytimme lähes aina kiipeilyyn. Se oli kuusi, jossa oli helposti tavoitettavissa olevat alaoksat, mutta se ei ollut niin tiheä, että se olisi haitannut kiipeämistä. Sen piti olla helposti kiivettävissä, mutta jotenkin olin onnistunut aina putoamaan vähintäänkin puolimatkan jälkeen. Olin tullut monesti niin kovaa alas, että keuhkoni olivat tyhjentyneet ja olin väin jäänyt haukkomaan henkeä. Mielikuva kokemuksista sai minut irvistämään. Huurrelilja näki ilmeeni ja huokaisi rauhallisesti.
“Hyvin se menee, usko pois. Sinun täytyy vain luottaa siihen, että osaat. Näytähän nyt minulle, kuinka taitava olet!” tummanruskea naaras yritti selvästi saada minut hyvälle tuulelle ja yrittämään kovemmin. Tyydyin nyökkäämään soturille. Tässä vaiheessa Huurrelilja oli opettanut minulle jo kaiken kiipeilystä, minkä hän vain itse tiesi. Kaikki oli siis minusta kiinni. Hengitin ilmaa sisään ja puhalsin ulos. Rauhassa nyt. Astelin lähemmäs kuusta. Jännitin takajalkojani ja ponnistin ylöspäin kohti kuusen alinta oksaa. Sain otteen, mutta luiskahdin saman tien alas, kun en saanut heti kaikkia tassuja samalle oksalle. Yritin uudestaan ja tällä kertaa onnistuin pysymään alimmalla oksalla. Katsahdin ylöspäin ja ponnahdin toiselle oksalle. Upotin kynteni puun pintaan, ja sain pidettyä itseni pystyssä. Seuraava oksa olisi sen verran korkealla, että minun pitäisi käyttää runkoa apunani. Olin ollut samassa paikassa monta kertaa aikaisemmin, ja epäonnistunut lähes aina. Hyvin harvoin olin onnistunut pääsemään tämän kohdan yli. Ja tänään se tapahtui. Hyppäsin runkoa vasten ja ponnahdin oksalle. Se rasahti hieman painoni alla, vaikken paljon painanutkaan. Sain noustua aiempaa korkeammalle, ja tyytyväisenä katsoin alas, missä Huurrelilja hymyili.
“Hienoa Pikkutassu! Mitä minä sanoin! Tule nyt alas”, Huurrelilja huusi. Rauhoitin itseni ja lähdin varovaisesti laskeutumaan alas. Alaspäin kesti paljon kauemmin, sillä en todellakaan halunnut taas tippua. Viimein pääsin ihan alas asti.
“Nämä saattoivat olla viimeiset kiipeilyharjoituksesi”, naaras naukui salaperäisesti. “Mutta nyt takaisin leiriin. Lepää vähän ennen partiota.”
Leiriin saavuttuani suuntasin oppilaiden pesään ja ryntäsin heti omalle sammalvuoteelleni. Tuntui niin mukavalta saada lepuuttaa jalkoja rankan kiipeilyurakan jälkeen. Väsymys oli suuri, joten ennen kuin huomasinkaan, olin jo vaipunut uneen.
“Pikkutassu! Ylös ja partioon siitä!” Huurreliljan ääni oli kärkevä ja se työntyi pakostikin uneeni. Pongahdin nopeasti tassuilleni ja unenpöpperöisenä ja hiukan väsyneenä sujahdin ulos oppilaiden pesästä ja suuntasin mestarini perässä muiden partioon lähtevien luokse. Kuumotus kohosi poskilleni, kun näin muut ja arvelin heidän joutuneen odottamaan jo jonkin aikaa.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus-”, ehdin päästää suustani vain muutamia sanoja, kun Henkäysvarjo jo keskeytti.
“Olemme jo hieman myöhässä, lähdetään!” kolli ilmoitti, ja lähti edeltä. Henkäysvarjo oli partion johdossa. Minun ja Huurreliljan lisäksi partioon kuului vielä Liekkihäntä. Tunnelmasta johtuen teki mieli kiljua riemusta, kun pääsin kollien syyttävistä katseista etäämmälle saalistamaan. Olin omasta mielestäni yksi klaanin parhaimpia saalistajia, ja suurissa harjoituksissakin olin loistanut saalistustaidoillani. Harmi, ettei niistä ollut ollut joukkueellemme hyötyä, sillä emme olleet voittaneet. Tärkeintä taisi olla kuitenkin harjoitusten tuoma kokemus. Metsästyspartion leiriin paluun jälkeen kävin viemässä saalistamani pari hiirtä sekä yhden linnun retaleen tuoresaaliskasaan. Minua harmitti, kun orava oli päässyt minulta karkuun. Tietenkin se oli kiivennyt puuhun, jonne en ollut enää sen perään lähtenyt, vaikka olinkin tänään onnistunut kiipeilyharjoituksissa. Tyytyväisenä päivän harjoituksiin kävin nukkumaan soturiksi pääsemisestä haaveillen.
// 699 sanaa
