Pimentotähti
Kirjoittaja: Auroora
Eräänä yönä Punatähti oli ilmestynyt uneeni. Oli hän näkynyt unissani aiemminkin: joskus hätkähdin hereille painajaisesta, jossa surmasin entistä päällikköä Jääviillon ja Kaamoskukan kanssa. Mutta tuona kertana vanha tuttavani ei ollut pelkkä mieleni luoma ontto kuvajainen, vaan hän kohtasi minut omalla sielullaan.
Punatähdeltä sain kuulla kaikista vähiten yllättävimmän totuuden: Henkäystähti oli valehdellut. Ei Kuolonklaania uhannut kukaan erakkoverinen. Kysyin vanhalta kollilta, miksi tämä oli odottanut tähän hetkeen, mutta Punatähdellä oli minulle antaa vain epämääräinen viesti klaanin yhteishengestä ja tulevasta lehtikadosta. Koin tuona hetkenä hieman vähemmän katumusta siitä, että olin hänen surmaansa osallistunut. Erakkoveriset olivat kärsineet jo monta, monta kuuta aivan turhaan.
Kun olin tuona aamuna noussut jalkeille hieman sekavana ja epäuskoisena, sain nopeasti huomata, etten ollut ainoa Punatähdestä uneksinut. Jääviillon katseesta näin, että entinen päällikkö oli ilmestynyt myös hänelle. Olin ollut tästä käänteestä sekä huojentunut että hieman lannistunut: oli mukava tietää, etten ollut sekoamassa, mutta olisin toivonut olevani hieman Jääviiltoa erityisempi. Asiaa pohdittuani olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että meille molemmille asiasta kertominen oli välttämätöntä. Se teki asiastamme uskottavamman.
Vain punertava auringonnousu oli toiminut todistajana tapahtumaa seuranneelle kiihkeälle keskustelulle. Jääviilto oli ollut tavanomaisen äkkipikainen, minä maltillisempi. Meillä oli ollut valta päättää paitsi Henkäystähden, myös hänen perheensä kohtalosta. Kuinka kävisi kuolonklaanilaisten käsissä petturipäällikön läheisille? Ei, en olisi voinut asettaa Tuhkajuovaa vaaraan jakamalla totuuden klaanille. Henkäystähden olisi siis itse luovuttava asemastaan ja hengistään. Kun olimme hakemassa päällikköä viattomalle kävelylle asiamme hoitaaksemme, olin jo tiennyt, ettei hän tuosta vain antautuisi tahtoomme. Lumihiutaleet olivat leijailleet laiskasti yllämme, kun olimme kirein tuntein ja jännityksestä virittynein aistein saatelleet Henkäystähteä matkalle, joka kaiken pieleen mennessä olisi hänen viimeisensä. Olin ollut valmis tappamaan hänet, enkä hetkeäkään epäillyt Jääviillostakaan muuta. Meistä ei kuitenkaan kahdestaan olisi ollut siihen, eikä se olisi koston lisäksi muuta hyötyä tuottanut. Minun oli ollut vaikea uskoa sitä itsekään, mutta halusimme selvitä tästä rauhanomaisesti.
Henkäystähti poikkesi suunnitelmistamme eikä suostunut noin vain taipumaan. Viha ja pettymys olivat paistaneet voimakkaan päällikön silmistä, kun hän oli syöksynyt minua kohti hyökkäykseen. Silloin olin huomannut, ettei Henkäystähti ollut meidän uskollisuuttamme missään vaiheessa epäillyt.
Hän oli taistellut urheasti ja mittavalla taidolla, mutta lopulta kaatunut. Olin seurannut hänen kuolevaa ruumistaan enemmän mielenkiinnosta kuin myötätunnosta, kuunnellut, miten syke hiljalleen hälveni kuulumattomiin ja päällikön ruumis vaipui lepoon, kunnes pian sydän alkoi taas takoa elämän rytmiä ja siniset silmät raottuivat. Sen jälkeen Henkäystähti oli luovuttanut.
Kuuluola oli ollut kauniimpi kuin osasin kuvitella. Seinämät olivat hehkuneet kirkkaasta vedestä heijastuvasta sinisestä valosta, joka hiipi luolaan pienen katossa olevan aukon kautta. Henkäystähti ei ollut näystä enää hätkähtänyt, vaan hän oli asettunut makuulle pienen lammen äärelle. Olin seurannut kollin esimerkkiä vaiteliaana ja jännittyneenä. Sitten olin matkannut unimaailmaan, ja lopulta olin nähnyt heidät edessäni.
Pimeyden Metsän kissat. Uskoni oli aina ollut hataralla pohjalla, sillä en ollut paljoakaan luottanut kertomuksiin näistä kuolleista esi-isistämme. Tuona hetkenä kaikki epäilys oli kuitenkin pyyhkiytynyt mielestäni.
Katseeni oli kiertänyt tummien hahmojen rivejä kiinnittämättä huomiota siihen, keitä edessäni oikein oli seissyt. Olin etsinyt yhtä ainutta tuttua naamaa, ja helpotuksekseni olin saanut huomata, ettei hän vielä ollut liittynyt Pimeyden Metsän joukkoihin. Turmaloikka oli vielä elossa jossain.
Olin melkein ehtinyt unohtaa, miksi olimme tänne Henkäystähden kanssa saapuneet. Sitten Kuolonklaanin päällikkö oli alkanut käydä vierelläni jotain toimitusta, missä hän ilmeisesti luopui hengistään. Sitten oli koittanut minun vuoroni.
Muistan vieläkin sydämeni jyskeen korvissani. Tätä hetkeä olin odottanut aina. Pennusta asti. Olin tehnyt kaiken tätä varten, olin tappanut Punatähden, asettanut pentuni Henkäystähden hirveiden sääntöjen alle, ajanut kumppanini kodistaan. Muistan tunteneeni oloni tuossa hetkessä epätodelliseksi. En ollut kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen näin pian – välillä olin kuvitellut, etten koskaan tänne asti pääsisikään. Minulla ei ollut ollut aikaa varautua, ja nyt epävarmuus valtasi minut. Olinko tosiaan valmis? Kunnioitettaisiinko minua päällikkönä, seurattaisiinko taisteluun?
Punatähti ei ollut suonut minulle enempää aikaa pohtia asiaa. Olin jähmettynyt paikoilleni hänen astuttua eteeni: olin valmis taisteluun, jos kolli haluaisi kostaa.
”Pimentovarjo. Henkäystähti on nyt luopunut hengistään ja asemastaan Kuolonklaanin päällikkönä. Nyt tämä tehtävä siirtyy sinulle”, viisas entinen päällikkö oli sanonut. Hänen äänessään ei ollut erottunut vihamielisyyttä, mutta varmasti hän muisti, enkä uskonut hänen vielä antaneen anteeksi.
”Oletko valmis vastaanottamaan yhdeksän henkeäsi?”
Olin nyökännyt, muuhun en ollut sillä hetkellä pystynyt. Se oli riittänyt Punatähdelle, joka oli astunut lähemmäs ja kurottanut kuonollaan minua kohti.
”Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta.”
Kun Punatähti oli koskettanut minua, jokin lämmin aalto oli kulkenut kehoni läpi, ja turkkiani oli hieman kihelmöinyt. Punatähden silmissä oli erottunut jokin pilke, kun tämä oli astunut taaksepäin: varmasti hän oli tarkoituksella antanut minulle juuri tuon hengen. En ollut ehtinyt kauaa toipua ensimmäisestä hengestä, kun seuraavaksi eteeni oli astunut tuttu hahmo.
”Kuuraturkki!”
Kolli oli näyttänyt hieman hieman yllättyvän iloisesta reaktiostani – kuten itsekin olin. Hymyillen olin nopeasti puskenut mustavalkeaa kollia: olin ikävöinyt ystävääni. Hänen kuononsa oli koskettanut päälakeani.
”Tällä hengellä annan sinulle luottamusta muihin.”
Seuraavana eteen oli astunut Varjokarva. Häneltä olin saanut epäitsekkyyttä. Oli ollut hienoa nähdä jälleen tämä vanha, kunnioitettu soturi, joka oli uhrannut itsensä muiden hengen tähden. Sitten oli pieneksi hämmästyksekseni Huomenkyyhkyn vuoro.
”Tällä hengellä annan sinulle rakkautta”, naaras oli sanonut ja kaiketi nähnyt inhoavan ilmeeni, kun tämä oli lähestynyt minua. ”No, no, Pimentovarjo, kaikki tarvitsevat sitä.”
Tilaisuus oli jatkunut aina uusien kissojen astuessa eteen antamaan henkensä. Leijonavirneeksi esittäytynyt kissa oli antanut minulle periksiantamattomuutta. Sähkötuho voimaa, Lehtituuli oveluutta ja Villisielu kunnianhimoa. Aivan viimeiseksi eteeni oli astunut pahamainen murhaaja, Karhumyrsky. Olin vaistomaisesti jännittynyt hänet huomattuani. Hänen antamansa henki, raivo, oli tuntunut kuumana aaltona, kuin liekkinä sisälläni.
Karhumyrskyn jälkeen kissat olivat alkaneet katoilla tummaan ilmaan. Lopulta metsä hävisi oli hävinnyt ympäriltäni ja olin herännyt Kuuluolassa.
Henkäystähti ei ollut enää palannut Kuolonklaaniin. Klaanin kissoille olimme Jääviillon kanssa ilmoittaneet, että hän oli pudonnut jokeen ja hukkunut. Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, sillä millään muulla tavalla Henkäystähti ei olisi voinut menettää jokaista henkeään. Veden alle pudottuaan hän olisi kuollut ja herännyt henkiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hänen viimeinenkin oljenkortensa olisi käytetty.
Nyt istuin yksinäni päällikön pesässä. Vesi humisi täällä kovempaa kuin missään, enkä ollut vielä tottunut uuteen asumukseeni. Olin lukemattomien kuiden ajan yöpynyt muiden sotureiden kanssa, nauttinut pesän lämmöstä ja klaanitovereideni tuomasta turvasta. Nyt olin yksin, vain vesiputous seuranani.
Muutenkin tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kenties olin ollut sitä jo pitkään, ehkä huoleni Henkäystähdestä olivat pitäneet mieleni niin kiireisenä, etten ollut pysähtynyt näiden tunteiden äärelle. Nyt ei kukaan enää ollut vertaiseni, seisoin yksin muiden yläpuolella. Kaikki valta oli minun niin kauan kuin nauttisin muun klaanin luottamuksesta. Minulle yksin oli näytetty Kuuluolassa totuus Kuolonklaanista, olin nähnyt sodat, vieraat reviirit ja kissat sekä Viiltotähden – ei kukaan muu ennen seuraavaa päällikköä saisi nähdä sitä kaikkea.
Kaipasin Turmaloikkaa ja perhettäni. Joskus mieleni halusi pohtimaan, olinko tehnyt silloin kauan sitten oikean päätöksen hänet karkottaessani, mutta en halunnut tietää vastausta tuohon kysymykseen. En voinut enää muuttaa mitään. Olin päällikkö, ja tekisin kaikkeni perheeni ja Kuolonklaanin hyväksi.
Oli aika nimittää varapäällikkö. Harmikseni Jääviilto ei ollut kokenut jonkinlaista itsetietoista valaistumista siitä, ettei hän sopisi tehtävään, joten minun oli toteutettava lupaukseni. Luottoni häneen oli tosin lisääntynyt viimeaikaisten tapahtumien johdosta – tai kuka tietää, ehkä tämä olikin Kuuraturkin antaman hengen ansiota.
Astelin ulos luolastani ja esiin vesiputouksen takaa. Klaanin katseet kiinnittyivät minuun. En ollut varma, johtuiko saamani huomio vain roolini uutuudesta, vai saiko päällikkö aina tätä osakseen. Olin minäkin toisaalta aina kiinnittänyt päällikköön aivan erilaista huomiota: hän oli ikään kuin kaiken keskellä erottuva hahmo, voimakas ja painava läsnäolollaan. Toivoin voivani olla samanlainen.
Kutsuttuani klaanin koolle ei minun tarvinnut kauaa odottaa kissojen saapuvan: suurin osa oli jo odottelemassa leirin aukiolla.
”Hyvät kuolonklaanilaiset”, aloitin vakaalla, tyynellä äänellä. Vaikka sisälläni olikin vielä epävarmuutta, ulospäin minun oli esiinnyttävä varmana ja kykeneväisenä.
”Kuten teitäkin, minuakin hätkähdytti Henkäystähden äkkinäinen menetys. Kaikki olimme kuvitelleet, että hän hallitsisi vielä pitkään – hän oli vahva ja terve, hyvässä iässä. Osoittakaamme edelleen kunnioitusta häntä kohtaan.”
Pidin pienen hiljaisen hetken. En aivan hyppinyt riemusta Henkäystähden kuoleman johdosta, mutta en voinut väittää surevani häntä. Pian jatkoin puhettani.
”Viime päivät olen sopeutunut rooliini ja pohtinut Kuolonklaanin tulevaisuutta. Kuten ilmoitin jo aiemmin, erakkoveriset ovat tästä lähtien samanarvoisia, niin kuin heidän kuuluukin. Kaikki Henkäystähden aikaiset erakkoverisiä koskevat säännöt kumotaan. He ovat syntyneet ja kasvaneet klaanissamme ja palvelleet sitä aivan kuten kuka tahansa puhdasverinen – toivoisin, että jokainen ymmärtää heidän arvonsa. Ja pahoittelen, en halua enää puhua puhdasverisistä ja erakkoverisistä – olemme kaikki kuolonklaanilaisia. Me olemme joukko taitavia, sinnikkäitä kissoja – ja silti kärsimme lehtikatoisin nälästä ja taudeista. Minä haluan tehdä Kuolonklaanista vahvemman. Ongelma on selkeä – klaanimme on suuri, mutta reviirimme on liian pieni.”
Fiksuimmat klaanin joukossa näyttivät huomaavan jo tavoitteeni. En kuitenkaan alkanut selittämään asiaa enempää: en halunnut juorujen ja huhujen lähtevän lentoon.
”Se olkoon ongelma, johon paneudumme tulevaisuudessa. Nyt keskitymme vahvistumaan. Haluan, että jokainen, joka kokee vähänkin valko- tai viheryskän oireita, hakeutuu välittömästi Sumutuulen hoitoon. Älkää aliarvioiko oireitanne. Viheryskän suhteen emme voi olla liian varovaisia. Alamme rakentamaan väliaikaista tilaa sairastuneille leirin ulkopuolelle, jotta rajoitamme taudin leviämistä. Koska haluan, että tämä vie mahdollisimman vähän aikaa sotureiden tavallisilta velvollisuuksilta, osallistun itse rakentamiseen. Olemme tähän mennessä onnekkaita, eikä tauti ole vienyt meiltä yhtäkään – mutta emme voi olla liian varovaisia.”
Viime lehtikatona ei ollut riittänyt, että parantajan pesässä oli käyty mahdollisimman vähän. Olin jutellut tästä Hehkuaskeleen kanssa, ja hänen mielestään viheryskää vastaan paras keino oli rajoittaa täysin sairastuneiden ja terveiden kanssakäyminen.
Olisin voinut puhua muista uudistuksista, joita kaavailin. Ensinnäkin halusin avata Kuolonklaanin erakoille. Tämä saattaisi kuitenkin olla liian radikaalia erakkoveristen vastustajille, jotka nyt jo olivat varmasti hieman tyytymättömiä Henkäystähden sääntöjen kumoamiseen. Esittelisin asian myöhemmin. En muutenkaan halunnut hämmentää klaanikissoja liikaa, kun suunnitelmani eivät olleet itsellenikään vielä aivan selvät.
”Ja nyt asiaan, jota jokainen on varmasti odottanut. Olen valinnut klaanille varapäällikön.”
Kohtasin Jääviillon sinisen katseen. Hän näytti valmiilta taistelemaan, jos en julistaisi häntä varapäälliköksi. Siihen ei olisi tarvetta.
”Kuolonklaanin uusi varapäällikkö on Jääviilto. Hän on palvellut klaaniamme pitkään ja uskollisesti ja hän on ansainnut minun luottamukseni.”
Jääviilto asteli vierelleni aukion keskelle ottamaan vastaan onnittelut hurraa-huutojen muodossa. Melun keskellä hän käänsi katseensa minuun.
”Hetken epäilin, pitäisitkö lupaustasi.”
Kohautin lapojani.
”Olen sanani mittainen kissa.”
Jääviilto hymyili viileästi.
”Sitten sanasi ei ole kovin mittava.”
Pyöräytin silmiäni kollin letkautukselle. Yhtäkkiä tunsin, etten oikeastaan ollut aivan yksin. Jääviilto jakoi kanssani totuuden Henkäystähdestä, mikä tuntui helpottavalta. Hän seisoi kanssani muiden sotureiden yläpuolella. Hän jakoi haluni vahvistaa Kuolonklaania Eloklaanin kustannuksella. Yhtäkkiä olin varma valinnastani – kenestäkään muusta ei olisi voinut tulla Kuolonklaanin varapäällikköä.
KP-boosti käytössä
