Pimentotähti

Koska Jääviilto itse ehdotti, että pitäisi suunsa supussa vierailun ajan, saatoin luottaa hänen sanaansa. Olin helpottunut siitä, että saatoin ottaa kollin mukaani: näyttihän Kuolonklaani paljon uskottavammalta, jos myös varapäällikkö saapui paikalle. Meidän oli annettava vahva, itsevarma vaikutelma, ja keskinäisen luottamuksemme oli näytettävä aukottomalta. Uskoin, että pystyisin tähän Jääviillon kanssa. Hymyilin kollille tyytyväisenä.

Auringon heikko, kultainen kajastus loi lämpimiä sävyjä kallioon. Joka aamu sain herätä hämärässä, sillä tänne säteet eivät suoraa reittiä kulkeutuneet. Ne heijastuivat lammen pinnasta ja sirosivat luolan suuaukosta. Sotureiden pesään aurinko oli tunkeutunut oksien ja lehtien väleistä, häikäissyt silmiin jos sattui loikoilemaan sopivassa kohtaa. Lukuisat kerrat olin herännyt aamupartioon silmiäni siristellen ja mielessäni valoa sadatellen vaikka auringosta muulloin nautinkin.
Tuijottelin hetken seinämää, jolle heijastuivat lammen levottomat liikkeet. Vesiputouksen pauhu ei lakannut koskaan, vaan leiri pysyi aina hieman rauhattomana sen jylyn vuoksi. Oli vaatinut kuun jos toisenkin tottua meteliin ja kyetä nukkumaan läpi yön siihen heräämättä. Nyt uneni olivat olleet katkonaisia aivan muista syistä.
Tuhkajuova, Eloklaani, Turmaloikka. Siinä kolme mieltäni painavaa asiaa.
Eloklaanin suhteen tiesin, mitä tehdä, enkä kokenut epävarmuutta tai pelkoa. Silti jännitin: jos reviirin laajentaminen olisi ollut helppoa, olisi siihen jo aiemmin ryhdytty. Tulisimme menettämään joitain sotureistamme, kenties hyökkäys koituisi tappioksemme, ehkä minä itse menettäisin jok’ikisen yhdeksästä elämästäni samalla kertaa. Paljon saattoi mennä pieleen. Olin kuitenkin varma päätöksestäni.
Turmaloikan tilanne oli alkanut toden teolla vaivaamaan minua nyt, kun saatoin asialle jotain tehdäkin. Halusin hänet takaisin. En pelkästään itseni vaan myös pentujeni vuoksi. Ja hänen itsensä vuoksi. Kuolonklaani oli Turmaloikan koti, ja jos hän vain haluaisi palata, aioin toivottaa hänet tervetulleeksi. Tähän mennessä ei kolli ollut kuitenkaan palannut, joten kuten olin odottanutkin, minun olisi lähdettävä häntä etsimään.
Asia ei kuitenkaan ollut suoralinjainen ollenkaan. Minun olisi selitettävä klaanille, että oikeastaan en ollut tappanut Turmaloikkaa, eikä hän ollut petturi. Oikeastiko myöntäisin heille, että rakkauden vuoksi en ollut suostunut kumppaniani tappamaan? Minullehan naurettaisiin. Jokin tarina oli keksittävä, eikä Turmaloikan nouseminen kuolleista oikein sopisi. Sitä paitsi, minunhan oli ensin ylipäätään löydettävä hänet – jos kolli ylipäätään oli enää elossa.
Ja viimeisimpänä huoleenaiheenani oli Tuhkajuova. Olin tuntenut naaraan koko elämäni, joten muutokset naaraan käytöksessä eivät olleet jääneet minulta huomaamatta. Hieman omituiselta hän oli vaikuttanut jo pidempään, mutta viime kuina soturin vointi tuntui vain syöksyneen alaspäin. En ollut varma, nukkuiko hän öisin. Joskus heräsin liikkeisiin leirin aukiolla yösydännä, ja vatsaani kylmäsi aina, kun tunnistin kulkijan Tuhkajuovaksi. Hänen katseensa ei oli menettänyt terävyytensä, se harhaili ja tarkentui jonnekin, minne muut eivät nähneet. Kun puhuin hänelle, kesti välillä aikansa, että naaras ylipäätään ymmärsi missä ajassa ja paikassa olimme. Sitten hän siirtyi pohtimaan, kuka minä olin. Tähän mennessä olin aina päässyt noiden muurien läpi ja lopulta erottanut Tuhkajuovan vihreissä silmissä ymmärryksen. Jännitin kuitenkin sitä päivää, jolloin hän näkisi minut itsenäni viimeisen kerran.
Jännitin, koska välitin. Hän oli luotettu toverini, ainoa kissa, jonka koin olevan samalla aallonpituudella kanssani. Meilläkin oli erimielisyytemme, mutta luotin hänen arvostelukykyynsä. Ei suhteemme mitään lämmintä ystävyyttä ollut, mutta pidin siitä, että meillä oli liittolaisuutemme. Lisäksi arvostin häntä soturina: Tuhkajuova oli kenties klaanin paras saalistaja ja kaikenkaikkiaan hieno soturi.
Puuskahdin keuhkoni tyhjäksi ja vedin sisään raikasta aamukasteista ilmaa. Tulisin hulluksi, jos murehtisin tätä kaikkea yhtä aikaa. Halusin keskittyä nyt reviirin laajentamiseen ja tulevaan tapaamiseen Korppitähden kanssa. Tuhkajuova ja Turmaloikka saisivat odottaa.

Ehdin ottaa vain muutaman askeleen pesän ulkopuolella, kun päätökseni jo kaatui itsestäni riippumattomista tekijöistä. Tuhkajuovan päättäväiset askeleet veivät huomioni kurisevasta vatsastani ja odottamastani aamiaisesta. Toisaalta kasa oli tällä hetkellä olematon, aamupartiot olivat vieneet riistan jo parempiin suihin. Kohotin katseeni ja niskani jännittyi soturin silmät kohdatessani.
“Minulla on sinulle asiaa. Se on tärkeää.”

Pesässäni Tuhkajuova kertoi murheistaan ja sai minut jokaisella lauseella jännittymään yhä enemmän. Hän pyysi minua tapaamaan Henkäystähden Kuuluolalla, sillä kuvitteli entisen päällikön piinaavan uniaan. Soturi oli tosissaan, näin sen hänen silmiensä palosta. En ollut koskaan todistanut häntä tällaisena: aina niin hillitty ja viileä Tuhkajuova vaikutti nyt epätoivoiselta.
Hänen unille oli kaksi mahdollista selitystä. Ensinnäkin, Tuhkajuovan järkkynyt mielentila saattoi hyvinkin vaikuttaa myös unimaailmassa. Tämä vaihtoehto tuntui niin järkeenkäyvältä ja varmalta, että toista harkitsin vain oman toiveikkuuteni vuoksi. Jos nimittäin Henkäysvarjo todella piinasi Tuhkajuovan unia, tämä saattoi tarkoittaa kahta hyvin tervetullutta seikkaa: Tuhkajuova ei sittenkään olisi pahemman kerran pyörällä päästään ja Henkäysvarjo olisi kuollut. Minua hermostutti tietämättömyys entisen päällikön olinpaikasta ja tilasta. Hän saattaisi tälläkin hetkellä suunnitella paluuta Kuolonklaaniin, minun murhaani tai jotain muuta perin epätoivottavaa. Varmuus siitä, ettei kolli enää ollut elävien kirjoissa, olisi yksi piikki vähemmän lihassani. Toisaalta en jaksanut uskoa, että juuri Tuhkajuovaa Henkäysvarjo haluaisi rankaista. Jos hän jonkun unia kummittelisi, niin minun tai Jääviillon. Ei sentään uskollisen kumppaninsa.
En kuitenkaan jakanut ajatuksiani Tuhkajuovalle. Lupasin yrittäväni saada yhteyden Henkäysvarjoon – sillä oikeasti yrittäisinkin – mutta jätin itselleni pakotien siinä todennäköisessä tapauksessa, etten häntä kohtaisi. Kerroin, etten voisi valita, keitä Pimeyden Metsässä tapaan. Helppo tekosyy minulle, kun en häntä tulisi tapaamaan.

Kun aurinko illalla laski, minä aloitin matkani Hehkulammelle. Yö kertoi tulostaan viileydellään, ja puiden langettamat varjot hälvenivät hiljalleen metsän harmaan hämärän joukkoon. Askelsin pienen joen viertä, kuuntelin sen liplatusta ja lähetin murheeni sen virrassa matkaavien lehtien kuljetettaviksi. Auringonlaskun partio lähti liikkeelle jossain takanani, valitettavasti hieman myöhässä. Jääviilto nuhtelisi heitä mielellään seuraavana aamuna, jos vain saisi tietää.
En ollut vieraillut Kuuluolassa päälliköksi astumiseni jälkeen. En ollut kokenut sitä tarpeelliseksi: minulla oli omat suunnitelmani ja näkemykseni Kuolonklaanin tulevaisuudesta, enkä kaivannut esi-isieni neuvoa klaanin suunnasta. Lisäksi arkailin heidän tapaamistaan, etenkin Punatähden. Olimme tappaneet hänet raukkamaisella tavalla, josta päällikkö ansaitsisi useiden mielestä tulla kostetuksi.
Hehkulampi oli päivisin häikäisevän kirkkaansininen, mutta yön laskeuduttua sen pinta oli tummentunut. Jossain loiskahti, kun kala hypähti uskaliaasti saaliinsa perään. Kaislat keinuivat hellässä tuulenvireessä suhisten hiljaa. Kun astelin mutaisella nurmella lammen viertä, raotin suutani erottaakseni kaksijalkojen hajut. Näinä lämpiminä päivinä nekin kokoontuivat joskus lammelle viettämään aikaa pentuineen ja äänekkäine kapistuksineen. Olinpa usein todistanut niiden uivankin, mikä oli minusta yllättävä kyky niin kookkaille ja kömpelöille otuksille. Nyt hiekkaranta oli hiljainen, kaksijalatkin nukkuivat öisin.
Kivikukkulan juurella työnsin pääni onkaloon, joka johdattaisi minut Kuuluolaan. Ilma oli tunkkaista ja ikivanhaa. Pujahdin rohkeasti sankkaan pimeyteen ja lähdin seuraamaan esi-isieni lukuisia vuodenaikoja sitten löytämää polkua. Viikseni hipoivat kallionseinämiä ja värähdin kylmästä ilmasta. Asetin luottoni hajuaistiini ja muistiini, jotta en eksyisi näihin sokkeloihin. Kenties minun olisi pitänyt pyytää Sumutuulta mukaani. Lopulta näin kuitenkin kallioon heijastuvat hailakan siniset kuviot, jotka kimposivat Kuuluolan lammen pinnasta. Huokaisin syvään ja astelin lammen ääreen. Kallio tuntui kylmältä allani, kun asetuin makoilemaan valmiina vaipumaan uneen.

Tunsin saapuneena Pimeyden Metsään jo ennen kuin avasin silmäni. Tunnelma oli niin kylmäävä ja kolkko, että saatoin tuntea sen luissani. Oli hämärää, kuten Pimeyden Metsässä aina. Korkeat puut ympäröivät minua ja olin varma, että minua tarkkailtiin. Lopulta Punatähti astui esiin aluskasvillisuuden seasta ja käveli verkkaisesti luokseni. Hän seisoi edessäni ylväänä, eivätkä parantumattomat haavat heikentäneet kollin arvokkuutta. Melkein tuntui, että minun olisi kuulunut kumartaa ja tehdä hänelle kunniaa.
“Tervehdys, Punatähti”, sanoin tyynesti, vaikka oloni olikin hieman levoton. Miksi olin tavannut juuri hänet?
“Pimentotähti”, punaturkkinen kolli murahti. “Tiedän, miksi olet täällä. Et voi tavata Henkäysvarjoa, minkä tiedät vallan hyvin.”
Aivan. Olin ehtinyt unohtaa, että minua tarkkailtiin joka hetki, aivan kuten kaikkia muitakin kuolonklaanilaisia. Pitivätköhän esi-isämme meitä viihteenä, vai kokivatko aitoa huolta vaikeuksia kohdatessamme? Todennäköisesti molempia kissasta riippuen.
“Niin. Niin minä arvelinkin. Halusin varmistaa asian.”
Punatähti nyökkäsi. Hiljaisuus laskeutui välillemme, entinen päällikkö huokaisi vanhan, viisaan kissan henkäyksen. Aistin tulevan saarnan.
“Kenties asiaa olisi kannattanut harkita ennen kuin päätit karkottaa Henkäysvarjon. Et varmastikaan nuku hyvin.”
Heikommin kuin soturina, paremmin kuin olin kuvitellut. Ehkä olin joka ilta niin väsynyt huolien, juonien ja vastuun kantamisesta, että kehoni otti kaiken unen minkä tarvitsi.
“Tarpeeksi hyvin. Henkäysvarjo ei uhkaa minua tai klaaniamme.”
“Toivosi mukaan.”
“Niin. Tai parhaimman arvaukseni.”
Punatähden ilme tyyntyi aiemmasta kireydestä. Hän katsoi minua mietteliäänä, mittaili ja arvioi. Tiesin hänen tekevän niin, olihan tunne tuttu. Punatähti oli entinen mestarini vuodenaikojen takaa. Hiljaisuus tuntui tykytyksenä rinnassani ja päätin katkaista sen.
“Olen pahoillani siitä, mitä teimme sinulle.”
Punatähti hymähti.
“Niinkö? En oikein usko tuota, Pimentotähti. En arvosta sitä, että sanot noin vain minua miellyttääksesi.”
“No, olen pahoillani siitä, että petin juuri sinut.”
Sitä minä tarkoitin. Punatähti oli johtanut klaania arvokkuudella ja viisaudella. Hän oli ollut osaava ja omistautunut mestari. En muistanut hetkeä, jolloin hän olisi valinnut itsensä klaaninsa ylitse. Hän oli esikuvani monilta osin, mutta hänelläkin oli puutteensa.
Punatähti ei vastannut mitään. Katsoimme toisiamme vielä hetken, sitten metsä ympärilläni alkoi haalistua kuin sumun ympäröimänä. Ehdin nähdä Punatähden kääntyvän ja katoavan takaisin tummien pensaikkojen sekaan.

Tuhkajuova ei tulisi pitämään uutisista, tuumin jolkottaessani takaisin leiriin. Naaraan aiemmasta epätoivoisuudesta päätellen hän kenties kehottaisi minua yrittämään uudelleen. Pohdin, olisiko parempi vain valehdella hänelle, ettei Henkäysvarjo ollut hänelle vihainen. Kenties sillä tavoin hän saisi mielenrauhan ja minä taas voisin jälleen keskittyä Eloklaanin hyökkäyksen suunnitteluun. En kuitenkaan halunnut valehdella naaraalle, kun ei ollut pakkokaan. Tuhkajuova vain alkaisi vaikeaksi kun huomaisi näiden hourailujensa kuitenkin jatkuvan.
Leiriin saapuessani näin pienen kissan hahmon piirtyvän hämärässä lampea vasten. Tuhkajuova ei tosiaan ollut pelkästään uhonnut, vaan oli oikeasti valvonut tähän asti. Harmittavaa, etten voisi palkita hänen sinnikkyyttään. Lähemmäs astellessani huomasin naaraan turkin kiiltävän ja pisaroiden tippuvan vanana hänen vatsakarvoistaan maahan. Tuhkajuova kuuli tuloni ja käännähti ympäri karvat pystyssä ja korvat luimussa selvästikin valmiina tappamaan minut. Jähmetyin paikoilleni enemmän hämmästyksestä kuin pelosta. Näin, miten ymmärrys hiljalleen hiipi harmaan soturin kasvoille. Karvat tasoittuivat ja lihakset rentoutuivat.
“Putositko lampeen?” kysyin suoraan ja tarkkailin tiiviisti soturin ilmettä. Tuhkajuova näytti hämmentyneeltä itsekin, hän katseli ympärilleen selitystä etsien. Hän seisoi yksin edessäni ja vaikutti kahjommalta kuin koskaan. Rintaani kivisti ja toivoin, että naaras antaisi minulle jonkun uskottavan syyn sekoilulleen. Viimein hän kohautti lapojaan muina kissoina.
“Kävin uimassa odotellessani sinua”, hän sanoi ja alkoi sukia märkää turkkiaan. Hain Tuhkajuovan katsetta, mutta naaras seisoi itsepintaisesti sanojensa takana. Muuta selitystä hänen käytökselleen en saisi. No, tietysti Tuhkajuova pitää uimisesta, joten miksi ei.
“Tule, minä kerron sinulle uutiset”, mutisin viimein ja johdatin soturitoverini pesääni.

Tuhkajuova ei tietenkään ollut tyytyväinen. Hän intti kuin uhmaikäinen oppilas, yritti kaivella minusta vastausta, jota en voinut hänelle tarjota. Olin kuulemma valehdellut, ja tuntui oikeastaan helpottavalta, että sain rehdisti kumota soturin syytökset. Pimitinhän minä häneltä tietoa, mutta en valehdellut kun sanoin etten ollut Henkäystähteä tavannut. Jälkeenpäin tämä tuntuisi laihalta lohdulta. Tuhkajuova vihaisi minua, jos koskaan saisi tietää Henkäystähden todellisesta kohtalosta. Mutta tuona hetkenä turvauduin mihin tahansa oljenkorteen, jolla voisin uskotella itselleni syyttömyyteni.
Kuten odotin, Tuhkajuova pyysi minua käymään Kuuluolalla uudelleen. Sitä en ollut tekemässä. En voinut suostua soturin oikkuihin, kun olin jo kerran toteuttanut hänen pyyntönsä. Minä en voisi tarjota hänelle apua enkä vastauksia. Tuhkajuova näytti kiihtyvän hetki hetkeltä, näin miten hänen niskansa jännittyi ja hampaansa kiristyivät. Hän ei ollut koskaan aiemmin vaatinut kärsivällisyyttäni näin, ja oli Tuhkajuovalta kummallista asettaa päällikölleen vaatimuksia. Olin hänen toverinsa, jopa ystävänsä, mutta aiemmin soturi oli kunnioittanut asemiamme. Hän oli tarpeeksi toivoton hylätäkseen periaatteensa. Lopulta tilanne laukesi, kun Tuhkajuova riensi ulos pesästäni puuskahtaen vihaisesti. En lähtenyt hänen peräänsä, minua ärsytti, turhautti ja väsytti. En halunnut ajatella, joten asetuin levolle ja nukahdin hämmästyttävän nopeasti.

“Pimentotähti! Korppitähti on matkalla tänne!”
Pikkukaaoksen huudahdus riuhtaisi minut hereille. Räpyttelin hetken silmiäni hämmentyneenä ja unenpöpperöisenä. Olin äsken ollut Pimeyden Metsässä ja onnistunutkin tapaamaan Henkäysvarjon. Hän myönsi kiusanneensa Tuhkajuovan unia ja sovimme, ettei hän enää tekisi niin.
Jokin päällikön vaisto otti minut valtaansa, sillä vaikka hitaasti käynnistyvä mieleni vasta pyrki ymmärtämään soturin lauseen sisältöä ja sen merkitystä, suustani purkautui terävien kysymysten sarja:
“Kuinka kaukana hän on? Onko hänen mukanaan sotureita? Missä Jääviilto on?”
Pikkukaaos selitti kärsivällisesti, että hän oli aamupartioineen nähnyt Eloklaanin päällikön ylittämässä rajaa, ja oli nopeimpana ottanut asiakseen toimittaa tiedon minulle. Korppitähden mukana oli varapäällikkö Käärmekulta sekä kaksi soturia, joten jotain oli selvästi tapahtunut. Vastauksen viimeiseen kysymykseeni sainkin Pikkukaaoksen selonteon keskellä, kun Jääviilto ampaisi luolaan.
“Miten he kehtaavat saapua reviirillemme kutsumatta?” soturi tiuskaisi vihaisesti, selvästi äsken herätettynä. Yritin keksiä vastausta varapäällikön kysymykseen, mutta en kertakaikkiaan voinut ymmärtää, mitä asiaa Korppitähdellä voisi olla näin aikaisin aamulla. Sen tiesin, ettei hän ollut tullut kuulumisia vaihtamaan. Oliko mahdollista, että päällikön korviin olisi kantautunut huhuja tulevasta hyökkäyksestämme?
“En tiedä, mutta vakavaa tämän on oltava”, tuumin ja astelin ulos pesästä Jääviilto ja Pikkukaaos kannoillani. “Herättäkää muutama kokeneimmista sotureista, mutta älkää tehkö tästä mitään meteliä. Parempi, että toistaiseksi klaani on pimennossa.”

Korppitähti asteli klaaniin synkin kasvoin. Hän oli vierailla mailla, mutta leirimme ei onnistunut viemään hänen kiinnostustaan käsiteltävästä asiasta, joka valkenisi minulle pian. Käärmekulta ja kaksi soturia pälyilivät epäluuloisina heitä ympäröivää sotureiden joukkoa. Kun Korppitähti huomasi minun ja Jääviillon lähestyvän, hänen silmänsä siristyivät vihasta.
“Huomenta, Korppitähti”, sanoin tyynesti, vaikka hengenvetoni olivat tiheät jännityksestä. “Mikä tuo teidät reviirillemme ja leiriimme tähän aikaan päivästä, täysin kutsumatta ja ilman ilmoitusta?”
“Huomenta ja huomenta”, valkomusta naaras murahti kireästi. “Sinulla on paljon selitettävää.”
Tarrasin kynsilläni maahan. Hän siis tiesi suunnitelmistani.
“Jutellaan pesässäni. Soturisi saavat luvan odottaa ulkopuolella”, sanoin ja vilkaisin Jääviiltoa kehottaen häntä mukaani. Nyt jos koskaan toivoin, että kolli osaisi varoa sanomisiaan.

Ei Korppitähti ollutkaan kuullut suunnitelmistani. Viime yönä eloklaanilainen partio oli kohdannut Kuolonklaanin soturin, jonka hekin osasivat nimetä, olihan hän Eloklaaniakin vanhempi. Korppitähti kertoi uutisensa lyhyesti ja koruttomasti: Tuhkajuova oli tappanut Väärävarjon. Päällikkö ei antanut minulle aikaa märehtiä mielessäni tapahtunutta, vaan vaati selitystä tässä ja nyt.
Hännänpääni vääntyili levottomana, kun yritin keksiä jotain peitetarinaa. Pitkästä aikaa olin neuvoton. Pääni löi tyhjää, eikä mikään orastava selityksen tapainen pysynyt tassuissani. Jääviilto näytti vihaiselta, kun katseemme kohtasivat. Tästä sotkusta emme selviäisi juonitteluilla ja narutuksilla. Lopulta päätin, että tässä tapauksessa totuus olisi parempi kuin hätäisesti kokoon heitetty peitetarina.
“Tämä ei ollut Kuolonklaanin hyökkäys”, sanoin ensimmäisenä sen, mitä Korppitähti eniten halusi saada tietää. “En tiennyt tästä. Ei kukaan uskoakseni tiennyt. Tuhkajuova ei voi hyvin, hänen mielensä on järkkynyt. Sinä tiedät, millainen soturi hän on, ei hän järjissään tekisi tuollaista.”
Varsinkaan Väärävarjolle. En halunnut pohtia asiaa, en halunnut asettaa itseäni Tuhkajuovan asemaan. En tiennyt heidän suhteensa yksityiskohtia, mutta läheisiä he olivat olleet, kun pentujakin saivat. Paljon kertoi se, että suoraselkäinen Tuhkajuova oli rikkonut klaanimme perustavanlaatuisimpia sääntöjä tuon kollin vuoksi.
Korppitähti katsoi minua selvästi puntaroiden oliko minua uskominen. Lopulta hän hymähti lyhyesti pitäen tiukan, hillityllä tavalla armottoman katseensa minussa.
“En tunne häntä. Mutta tiedän, että Tuhkajuova on kokenut, Kuolonklaanin arvostama soturi. Olisi häneltä harkitsematonta hyökätä yksin kokonaisen partion kimppuun”, hän myönsi. “Sitä paitsi, te vaikutatte itsekin yllättyneiltä.”
Olin yrittänyt pitää ulkokuoreni värittömänä selvästi siinä onnistumatta. Tällainen uutinen sai minutkin rakoilemaan.
“Tämä ei tarkoita, että annamme tapahtuneen anteeksi. Vaikka Väärävarjo kuoli Tuhkajuovan kynsissä, hän on silti klaaninne soturi. Tämä on teidän vastuullanne. Ja muistakaakin, että ette enää uudelleen tule yllättämään meitä.”
Korppitähti nousi jaloilleen ja katsoi painavasti minua ja Jääviiltoa. Käärmekulta hänen vierellään pysyi vaiti, mutta teki katseellaan selväksi mielensä liikkeet. Sitten kaksikko asteli ulos pesästä taakseen katsomatta.
Loin katseeni kattoon ja suljin silmäni. Syvä huokaus poistui keuhkoistani, oloni oli yhtäkkiä vanha ja väsynyt.
“Se siitä hyökkäyksestä!” Jääviilto sihahti. “Nyt Eloklaani on pelokas, eikä meille takuulla avaudu tilaisuutta iskeä. Kaikki tämä sen sekopään takia!”
Jääviilto oli oikeassa, mutta en jaksanut nyt kuunnella hänen raivoamistaan.
“Ota Pikkukaaos ja Tuimakatse mukaasi ja saatelkaa heidät reviiriltä. Kerro Korppitähdelle, että tapaaminen on peruttu, minulla on nyt muuta ajateltavaa. Puhutaan tästä myöhemmin”, sanoin voimattomalla äänellä. “Älä puhu tapahtuneesta kenellekään. Tämä pysyy ainakin toistaiseksi vain meidän tiedossamme.”
Kolli näytti siltä, että olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta lähti sitten hiljaa tuhahtaen keräämään saattuetta kasaan.
Tuhkajuova oli mennyt pilaamaan kaiken. Klaanimme ei ollut Eloklaania suurempi, joten reviirin laajentamisessa luotimme yllätyksen tuomaan etuun. Nyt se oli poissa. Korppitähti lisäisi varmasti partioiden määrää rajallamme. Pakkohan hänen oli, jos keskellä yötä klaanimme jäsenet saattoivat noin vain tulla riehumaan heidän reviirilleen. Kestäisi kauan, ennen kuin he taas uskaltaisivat luottaa rauhan pysyvyyteen.
Turhautuneena astelin leirin aukiolle.
“Haluan puhua Tuhkajuovalle. Kehottaisitko häntä pesääni”, sanoin Varissulalle, joka oli kokeneena soturina herätetty vastaanottamaan eloklaanilaiset. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
“Selvä”, harmaa kolli murahti ja katosi sotureiden pesään. Olin juuri astumaisillani luolaan, kun Varissulka sai minut kiinni. Tuhkajuova ei seurannut häntä, katsoin kollia kysyvästi.
“Hän ei ollut siellä.”
Kallistin päätäni yllättyneenä.
“Vai niin.”
“Mitä on tekeillä?” Varissulka kysyi hienoinen huolen sävy äänessään. Katsoin häntä hetken kivikasvoisena ja pohdin, kuinka paljon voisin soturille kertoa. Päätin, että Tuhkajuovasta en mitään. Se olkoon naaraan oma asia.
“Älä kysele”, vastasin tiukasti. “Eloklaanilaisten huolet eivät olleet sellaisia, että meidän kuuluisi jakaa ne heidän kanssaan. Voit kertoa saman kaikille muille uteliaille.”
Tuhkajuova ei siis ollut palannut leiriin Eloklaanin reviirille eksyttyään. Oletettavasti hän ei siellä enää ollut, muuten Korppitähti olisi tuonut hänet mukanaan.
“Herätä kymmenkunta soturia. Tuhkajuova on ollut kauan leirin ulkopuolella ja olen huolissani hänen voinnistaan. Meidän on löydettävä hänet.”
Varissulka teki työtä käskettyä yllättävän totteliaasti, kun hänen emonsa oli kyseessä. Pian soturit valuivat leirin aukiolle. Jääviilto oli vielä saattamassa eloklaanilaisia, joten järjestäisin partiot itse.
“Tuhkajuova on kadonnut reviirillemme. Pidän todennäköisenä, että hän on melko heikossa kunnossa. Hänet on löydettävä nopeasti.”
Jaoin partiot ja jäin itse odottamaan Jääviillon paluuta. Toivoin, että Tuhkajuova ylipäätään olisi vielä reviirillämme. Tietysti oli mahdollista, että hän olisi hortoillut teille tietymättömille. Hän saattoi myös olla haavoittunut, vaikka ilmeisesti olikin selvinnyt taistelusta niinkin hyvässä hapessa, että oli kyennyt vielä pinkaisemaan karkuun.
Jääviilto saapui pian takaisin. Hän uhosi lähtevänsä itse etsimään Tuhkajuovan, jotta voisi olla ensimmäisenä tätä läksyttämässä, mutta samalla kuulimme kiireisten askelten lähestyvän leiriä.
Neilikkasydän ja Myrskymahti roikottivat välissään hervotonta naaraskissaa. Tuhkajuova näytti elottomalta ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Myrskymahti ja Neilikkasydän kuitenkin suuntasivat suoraan parantajan pesälle, joten kyllä soturissa vielä henki pihisi. Seurasin kolmikkoa yrtintuoksuiseen pesään, jossa Sumutuuli jo hääräsi sammalille lasketun Tuhkajuovan ympärillä. Varissulka ja Lammikkoloikka kuikuilivat pesän suulla. Tiesin, ettei Tuhkajuova kaivannut pesuettaan tähän häärimään, joten komensin kaksikon pois.
“Miten hän voi?” kysyin topakasti parantajanaaraalta, joka paraikaa kohenteli sammalia harmaan soturin ympärille.
“Kylmettynyt… Mutta ei mitään sen vakavampaa. Ainakaan fyysisesti.”
Tuhkajuova oli selvinnyt yllättävän ruhjeetta ottaen huomioon, mitä oli viime yönä tehnyt. Onni meille.
Sumutuuli siirtyi rohtojensa ääreen ja loi merkitsevän katseen minuun.
“Tiedätkö sinä jotain, mitä et ole kertonut? Missä Tuhkajuova oli yön, mitä hänelle on tapahtunut?”
Istahdin lysähtäen alas. Halusin pitää totuuden mahdollisimman pienen joukon tiedossa, mutta Tuhkajuovan terveyden kannalta minun oli kerrottava Sumutuulelle. Selitinkin asian kiertelemättä: oli parempi, että parantajalla olisi kaikki faktat. Vain hän voisi auttaa Tuhkajuovaa.
“Vai niin”, Sumutuuli hymähti, kun lopetin. “Olen minäkin huomannut, että hänessä on ollut jotain kummallista viime aikoina. En tiennyt, että tilanne on näin paha.”
“Paha? Sinä pidät tilannetta pahana?” kysyin hieman huolestuneena. Sumutuuli kurtisti kulmiaan.
“Hän tappoi viime yönä kissan. On se aika paha.”
“Niin tietenkin… Mutta kai tälle silti voi tehdä jotain?”
Sumutuuli näytti hieman säälivältä, mikä sai minut vain ärsyyntymään. Hän sujautti nukkuvan Tuhkajuovan kielelle epämääräisen näköistä rohtoa ja keskitti sitten huomionsa minuun. Parantajan äänensävy oli kuin emon, joka joutuu selittämään pennulleen, ettei viherlehti kestä ikuisesti ja pian on taas lehtikato.
“Ei oikeastaan, ainakaan sillä tavalla kuin oletan sinun tarkoittavan… Tuhkajuova kärsii muistihäiriöstä.”
Kurtistin kulmiani epäileväisenä.
“Muistihäiriöstä? En usko, hänhän on vasta nuori. Ainakin liian nuori sellaiseen. Muistihäiriöitä on höperöillä vanhuksilla.”
“Niin se yleensä menee”, Sumutuuli huokaisi. “Tuhkajuova on poikkeus. En minäkään ole kuullut, että muisti voisi alkaa pätkiä noin nuorella kissalla. Mutta oireet sopivat. Lisäksi hän on kärsinyt tästä jo pitkään, joten mistään vammasta tämä ei voi johtua.”
Puuskahdin ja levottomana upotin kynteni hetkeksi sammaliin. Niin, Tuhkajuova oli käyttäytynyt kummallisesti jo pitkään. Ehkä tämä selittäisi kaiken.
“Sanoit, ettei tälle voi tehdä mitään”, muistutin ja katsoin parantajaa terävästi. “Oletko aivan varma?”
“No, kyllä me jotain voimme. On yrttejä, joiden avulla Tuhkajuova voi saada paremmin unta. Ja hänet voidaan tehdä hieman, noh, rauhallisemmaksi.”
Pudistin päätäni vihaisesti.
“En minä halua häntä huumata. Haluan, ettei hän käyttäydy noin.”
“Sitä me emme voi estää.”
“Miten niin? Kyllähän sinulla nyt jokin yrtti on oltava.”
Ääneni oli kohonnut turhautumisesta. Ehkä Sumutuuli ei vain tiennyt, mistä hän puhui. Olihan hän vielä nuori.
“Kun ei ole”, savunharmaa naaras vastasi ja kuulosti toivottomalta. “Ei muistia voi saada takaisin. Tällaista elämä on.”
“Älä saarnaa minulle”, tiuskaisin kireästi. “Mitä mieltä Hehkuaskel on?”
Sumutuuli näytti hivenen loukkaantuneelta, mutta ymmärsi hillitä sanojaan päällikkönsä edessä.
“Voin kysyä, mutta hän tulee olemaan samaa mieltä kanssani. Mutta ehkä hän on kohdannut aiemmin vastaavan tapauksen, ja tietää kertoa lisää.”
“Teeppä se”, tuhahdin piikikkäästi ja Sumutuuli lipui paikalta ääneti. Järki päässäni kolkutti, että tulisin katumaan purkaustani.
Kului hetki jos toinenkin istuessani yrtin katkujen keskellä. Tuhkajuova nukkui, hän näytti levolliselta yrttien vaikutuksesta. Nousin venytellen seisomaan ja päätin oikoa jalkojani pesän ulkopuolella. Kun astuin ulos, Tuhkajuovan pentujen huolestuneet katseet muistuttivat ajan kuluneen parantajan pesän ulkopuolella. Epätietoisuus painoi Varissulkaa, Lätäkkölempeä, Lammikkoloikkaa ja Lampivärettä, joista kukin osoitti eriasteista pelkoa emonsa tilasta.
“Sumutuuli osaa kertoa teille paremmin mikä Tuhkajuovalla on”, selitin vakavana. Ilmeistä päätellen sanomani ei helpottanut neljän soturin huolia. He tuskin olivat ihanteellisessa mielentilassa vastaanottamaan totuutta viime yöstä, mutta minusta oli parempi, että he saisivat tietää. Tuhkajuova tulisi tarvitsemaan heidän apuaan ja tukeaan.

Nelikon kasvoilla sekoittuivat säikähdys, sääli, huoli ja hämmennys. Olimme Sumutuulen kanssa kertoneet heille viime yön tapahtumista kaikkine yksityiskohtineen. Katseeni viipyili erityisesti Varissulassa. Kollin kasvot olivat synkät ja katse liimautunut maahan. Lysähtänyt ryhti kertoi, että soturi oli jossain määrin välittänyt eloklaanilaisesta isästään.
“Mitä seuraavaksi tapahtuu?” Lätäkkölempi, kenties järkevin Tuhkajuovan jälkeläisistä, kysyi. Minä ja Sumutuuli katsoimme toisiimme: ymmärsin hänen päätyneen samaan ratkaisuun, vaikka emme olleet asiasta keskustelleet. Parantaja nyökkäsi ja osoitti sanansa neljälle soturille.
“Tuhkajuovan olisi parempi muuttaa klaaninvanhimpien pesään.”
Lammikkoloikan katse kääntyi minuun epävarmana.
“Se olisi parempi meille kaikille”, vahvistin parantajan sanat. “Tuossa tilassa hän voi olla vaaraksi myös oman klaaninsa jäsenille.”
“Ja hänen tilansa on siis mikä?” Varissulka kysyi äksysti. Sumutuuli nousi jaloilleen; hänen savunharmaa turkkinsa näytti uppoavan ympäröivään kallioon.
“Muistihäiriö. Olette varmasti huomanneet muutoksia Tuhkajuovan käytöksessä”, parantaja selitti ja alkoi suunnata ulos pesästä. “Parempi, että näette itse. Voimme mennä tapaamaan häntä, jos hän on herännyt.”
Seurasin joukkiota leirin aukiolle, jossa meitä odottivat uteliaat katseet. Ärsytti kun muistin, että minun pitäisi vielä puhua klaanille Korppitähden vierailusta. Sopivaa selitystä pohtiessani katselin, miten Sumutuuli valmisteli Tuhkajuovan pentuja kohtaamaan emonsa parantajan pesän ulkopuolella. Koipiini tuli liikettä, kun tajusin yhtäkkiä jotain.
“Minusta on parempi, jos menen ensin ja selitän Tuhkajuovalle mitä on tapahtunut.”
Kukaan muu ei saisi olla paikalla näkemässä soturin reaktiota Väärävarjon kuolemaan. Kehotin joukkion kauemmas kuuloetäisyyden ulkopuolelle ja astuin sisään. Sumutuuli oli sanonut, että Tuhkajuova oli heräilemässä, ja näinkin hänen korviensa nykivän. Hiivin lähemmäs ja valmistauduin kertomaan kamalat uutiseni.

Päivät kuluivat yllättävän tavalliseen tahtiin. Maailma, elämä ja Kuolonklaani eivät olleet pysähtyneet, vaikka yksittäisen kissan elämä oli kääntynyt päälaelleen. Olin selittänyt klaanille, että Korppitähti oli vieraillut varoittaakseen koirista Eloklaanin reviirillä. Tämänkin uutisen alun perin aiheuttama varautuneisuus vaikutti jo haihtuneen ilmaan. Jääviilto oli kireä: hän oli vihainen Tuhkajuovalle, joka oli pilannut suunnitelmamme Eloklaanin varalle. Kollin mielestä meidän oli päästävä eroon “siitä harhaisesta hiirenaivosta”.
Samankaltaiset solvaukset värittivät myös omia pohdintojani, sillä Tuhkajuova ei suostunut siirtymään klaaninvanhimpien pesälle. Hänen uppiniskaisuutensa ja itsekkyytensä kävivät hermoilleni. Ei ollut mitenkään mahdollista, että naaras enää toimisi soturina, mutta hän ei halunnut hyväksyä totuutta. Pakottaisin Tuhkajuovan vanhusten joukkoon ja laittaisin Kalmakuun häntä vartioimaan, jos ei hän vapaaehtoisesti siirtyisi eläkkeelle.
Oli ikävä Turmaloikkaa. Kaipasin jonkun kolkkoa luolaani lämmittämään ja tarjoamaan pakopaikan kaikilta päällikön velvollisuuksilta. Että minua koeteltiin! Sentään saatoin luottaa Jääviillon kykyyn pitää soturit ruodussa sillä aikaa kun heidän päällikkönsä pähkäili näitä sydäntään raastavia ongelmiaan. Tälläkin hetkellä punaturkkinen kolli tiuski jollekin nuorelle soturille, joka oli kehdannut huomauttaa, miten hänellä olisi tänä päivänä kaksi partiota. Pieni hymy piirtyi kasvoilleni.
Vakavoiduin kuitenkin pian, kun näin kolmen harmaan naaraskissan kuiskivan keskenään kaatuneen kuusen luona. Minun oli myönnettävä, että oli vaikeaa muistaa sotureiden nimet: Tuhkajuovan kolmannen pentueen tyttäret muistuttivat niin paljolti toisiaan. Samalla ei ollut epäilystäkään siitä, keiden pentuja he olivat: Lätäkkölempi, Lammikkoloikka ja Lampiväre muistuttivat kukin sekä isäänsä että emoaan.
Olin pistänyt merkille, ettei kolmikkoa ollut viime päivinä sallittu parantajan pesälle. Eikä Varissulka ollut poikkeus: juuri tänä aamuna olin todistanut, miten hänet oli häädetty parantolasta ikävin tiuskauksin. Jotain oli tapahtunut Tuhkajuovan ja tämän pentujen välillä. Minua hän ei ollut pesältä karkottanut, mutta ei hän ollut minulle uskoutunutkaan. Olisi siis yritettävä nyhtää tietoa toisesta päästä. En sallinut kokevani tässä asiassa tietämättömyyttä.
Vaikken näitä kolmea naarasta hyvin tuntenutkaan, osasin silti iskeä silmäni oikeaan kohteeseen, heikoimpaan lenkkiin. Se olisi Lampiväre, hiljaisin ja arin, kehonkieleltään pienin. Naarassoturin vihreät silmät laajentuivat hetkeksi, kun hän huomasi pistävän tuijotukseni. Hermostunut katse yritti paeta, mutta ehti kuitenkin nähdä kutsuni. Lampiväre asteli pian alistuneena luokseni. Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi aikoivat seurata, mutta päättelivät siristetyistä silmistäni aivan oikein, että halusin puhutella vain heidän siskoaan.
“Ette ole käyneet Tuhkajuovan luona pariin päivään. Miksi?”
Lampiväre katsoi arasti minua ja vilkaisi sitten avuttomasti siskojaan. Jos paikkamme olisivat vaihtuneet, minä olisin kyllä keksinyt jonkin hyvän peitetarinan. Mutta Lampiväre oli aivan liian selkärangaton ja miellyttämishaluisuudessaan pelokas puhuakseen mitään muuta kuin totta.
“Tuhkajuova on vihainen meille”, harmaa naaras sanoi vaisusti.
“Miksi?”
Lampiväre oli hiljaa. Huomasin, ettei se johtunut pelkästään arkuudesta tai pelokkaasta kunnioituksesta päällikköään kohtaan: naaraan välttelevässä katseessa istui syvä kipu.
“Emo pyysi meitä etsimään hänelle kuolonmarjoja. Hän haluaa kuolla.”
Peitin vain vaivoin hämmästykseni ja suruni. Tiesin, ettei tässä ollut kyse melodramaattisuudesta tai mielenosoittamisesta. Tuhkajuova ei koskaan alentuisi sellaiseen. Hän oli tosissaan. Oli myös hänen tapaistaan pyytää pentujaan itsemurhan avustajiksi: Tuhkajuova ei ollut koskaan ollut rakastavaisin emo. Tunsin äkkiä suurta sääliä kolmikkoa ja Varissulkaa kohtaan.
“Ja te ette suostuneet.”
Lampiväre pudisti päätään yllättävän tarmokkaasti. Tämä oli hänelle tärkeää.
“Emme tietenkään.”
Nyökkäsin ja päästin nuoremman naaraan kynsistäni, hän asteli siskojensa luo häntä maassa. Nousin määrätietoisena ja hieman raivoissani seisomaan ja lähdin marssimaan parantajan pesää kohti. Nyt ymmärsin, miten vastenmielistä klaaninvanhimpana elo tulisi Tuhkajuovalle olemaan. Hän oli klaanin paras metsästäjä: hän saattoi parhaina päivinä yksin tuoda yhtä paljon saalista kuin koko muu partio. Tuhkajuova halusi palvella klaaniaan soturina. Ei hän halunnut vastaanottaa sen palveluksia, jonkun muun metsästämää riistaa. Katsella klaania kuin ulkopuolisena, seurailla arkea vain kuolemaansa odottaen. Minä tunsin Tuhkajuovan, ja hän oli aina ollut ensimmäisenä soturi. Sitten vasta kumppani, emo tai ystävä. Hän oli syntynyt soturiksi ja aikoi myös kuolla soturina: aivan kuin minä aioin kuolla päällikkönä.
Astuin pistävän tuoksuiseen parantajan pesään ja kohtasin tutun vihreän, äksyn katseen. Istuin alas, kuuntelin, haastoin vain vähän. Ja kun Tuhkajuova pyysi minua etsimään hänelle kuolonmarjoja, minä suostuin.

Marjat olivat punaisia ja vaarattoman oloisia. Silmäilin niitä epäluuloisesti parhaimman, eli hyvin vähäisen, yrttitietämykseni mukaan. Oli vaikeaa käsittää, että nämä marjat tulisivat pian tappamaan Tuhkajuovan. Asian raskaus asettui jälleen vatsanpohjaani ja tassuihini. Huokaukseni oli hento, kun istuin alas marjoja tuijottaen. En minä tätä mielelläni tehnyt, vaikka olinkin melko vähällä väittelyllä suostunut. Syntieni lista oli pitkä, mutta toverini avustaminen Pimeyden Metsään oli yksi vaikeimmista asioista, joita olin tehnyt. Yritin muistuttaa itselleni, että tein tämän hänen vuokseen. Auttaisin Tuhkajuovaa, koska kunnioitin häntä. Tätä hän halusi. Millä oikeudella minä häneltä kuoleman eväisin, kun en ollut edes hänen vertaan.
Päivä oli kaunis. Taivas oli pilvien laikuttama, mutta aurinko pääsi valaisemaan metsän kantta aika ajoin. Linnut visersivät ja lentelivät toisiaan jahdaten halukkaina luomaan uutta elämää. Täällä aluskasvillisuus oli runsasta, arat mustikan kukat puskivat jo nupuistaan. Lehtikuuset tavoittelivat kirkkaanvihreinä taivasta yläpuolellani.
En kokenut enää kuuluvani tähän maisemaan, tänne villien tuoksujen ja auringon täplien keskelle. Velvollisuudet painoivat väsynyttä niskaani enkä enää koskaan olisi vapaa. Olinko sitä ikinä ollutkaan? Kaiken aikani olin seurannut polkua päällikkyyteen. Nyt tämä metsä huokui elämää, jonka mukaan en kyennyt heittäytymään. Saatoin kuvitella nuoren parin juoksemaan tälle aukealle näiden puiden alle, kierimään pitkässä heinässä ja hengittämään viileää mullan tuoksuista ilmaa. Tämä hetki oli heille, eikä minun auttanut muuta kuin nousta ja kääntää selkäni.
Kumarruin kuolonmarjoja puskevan varvun ylle, katkaisin sen suuhuni ja suuntasin takaisin leiriin.

Author: Auroora